Lihavuusleikkauksesta

Lihavuusleikkaus – kuka hyötyy?

800 sairaalloisen lihavaa pääsi viime vuonna lihavuusleikkaukseen, vaikka tarve on 6000. Onko meillä varaa jättää loput lihavat hoitamatta?

Lihavuusleikkauksiin on paikoitellen jopa kolmen vuoden jono, ja karsinta on kovaa. Painoindeksin on ensinnäkin oltava vähintään 40 tai 35, jos on lihavuuteen liittyviä sairauksia.

Lisäksi tarvitaan aikaisempia laihdutusyrityksiä ja riittävästi motivaatiota sitoutua uusiin elintapoihin loppuelämäksi. Näitä selvitellään noin vuoden ajan lääkärin tutkimuksilla ja ravintoterapeutin käynneillä. Potilas joutuu myös ensin laihduttamaan, jos aikaisempia vakavia laihdutusyrityksiä ei todistettavasti ole.

Lihavuuskirurgien yhdistyksen (FOTEG) puheenjohtaja Mikael Victorzon korostaa, että leikkauksilla pyritään nimenomaan ehkäisemään lihavuuden monia liitännäissairauksia, jotka tulevat yhteiskunnalle kalliiksi. Lihavuus lisää monia sairauksia ja niiden riskitekijöitä, esimerkiksi tyypin 2 diabetesta, joitakin syöpiä, sydän- ja verisuonitauteja, astmaa ja masennusta.

– Leikkauksen jälkeen ei tuijoteta ainoastaan kiloja, vaan sitä, kuinka liitännäissairauksien käy. Esimerkiksi tyypin 2 diabetes paranee leikkauksen jälkeen melkein heti. Syytä tähän ei täysin tunneta, mutta suolistohormoneissa tapahtuu muutoksia, jotka ovat suotuisia sokeriaineenvaihdunnalle. Hyödylliset vaikutukset voidaan mitata jo tuntien kuluessa leikkauksesta.

Leikkauksella kova hinta
 

Lihavuusleikkauksen hinnaksi on laskettu Vaasan keskussairaalassa 12 500 euroa. Melko kalliiden leikkausten paras puolustus on, että ovat tehokkaita. Esimerkiksi Suomessa yleisimmän leikkauksen, mahalaukun ohitusleikkauksen, jälkeen paino putoaa keskimäärin 35–40 kiloa. Suurin osa laihdutustuloksesta säilyy vielä vuosienkin kuluttua.

Tärkeintä on tietenkin, että ihminen voi leikkauksen jälkeen entistä paremmin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos katsoo asiaa lisäksi myös toisesta näkökulmasta: laitos laski vuonna 2009, että mahalaukun ohitusleikkaus maksaa itsensä takaisin kuudessa vuodessa. Laskelmissa ei kuitenkaan otettu huomioon esimerkiksi diabetesta, joten voidaan olettaa, että leikkaus maksaa itsensä takaisin jo paljon aikaisemmin.

Leikkauksen hakeudutaan monista syistä
 

Hyvä esimerkki onnistuneesta lihavuusleikkauksesta on 27-vuotiaan Johannan tapaus. Johannan painoindeksi oli ennen leikkausta 52, mutta koska hän oli nuori eikä hänellä ollut liitännäissairauksia, leikkaus julkisella puolella ei onnistunut.

Johannalla oli paitsi terveyssyitä myös sosiaalisia syitä hakeutua leikkaukseen yksityissairaalaan.

– Minua kiusattiin yläasteella painoni takia. Lukiossa ei kiusattu, mutta ammattikoulussa jätin kiusaamisen takia kaksi alaa kesken.

Ennen leikkausta Johanna laihdutti erittäin niukkaenergisellä dieetillä 10 kiloa. Leikkauksen jälkeen kiloja on lähtenyt kahdessa kuukaudessa 18.

Leikkaus oli mahalaukun ohitus, ja se sujui hyvin. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen Johanna on sopeutunut helposti uusiin ruoka-annoksiin. Ne ovat pienentyneet radikaalisti: nykyään hän voi syödä noin 1,5 desilitraa ruokaa tai juomaa kerralla. Pahoinvointia tai syömisvaikeuksia ei hänellä ole ollut.

Leikkaus maksoi Johannalle noin 12 000 euroa. Kela ei korvaa itse leikkauksista mitään, mutta niihin liittyvistä lääkärikäynneistä tai lääkärin määräämistä tutkimuksista kyllä.

Yhteiskunnan varoja säästyi rutkasti, koska Johanna ei ehtinyt saada diabetesta tai muita liitännäissairauksia.

Komplikaatioiden riski
 

Komplikaatioita on joka kymmenennessä lihavuusleikkauksessa. Yleisiä ovat esimerkiksi leikkaushaavan tulehtuminen, verenvuoto ja keuhkotulehdus, mutta ne voidaan hoitaa yleensä melko helposti. Vakavammat ongelmat huomataan useimmiten vuorokauden sisällä leikkauksesta, joskin esimerkiksi syvä laskimotukos voi tulla vielä parin kuukauden kuluttuakin.

Tähystämällä tehdyn mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen kuolemanriski on tutkimusten mukaan 0,16 prosenttia. Suomessa kuolemantapauksia on vuosien varrella ollut vain yksi, mikä on reilusti alle tutkimuksissa todetun riskin. Potilasvakuutuskeskuksesta kerrotaan, että vahinkoilmoituksia on ollut "joitakin vuosittain, ja muutama niistä on todettu korvattavaksi vahingoksi".

Kaikki leikatut eivät halua kertoa komplikaatioistaan, ainakaan julkisesti. Yleinen asenne tuntuu olevan, että komplikaatioriski kannattaa ottaa, koska kaikkein pahinta olisi loppuelämä lihavana.

Osa lihavuusleikatuistakin myöntää suoraan, että ongelmia hyssytellään. Syitä voi olla monia. Komplikaatioita kokeneet eivät ehkä halua pelotella leikkausta harkitsevia tai kokevat kuuluvansa pieneen vähemmistöön. Tai ehkä menneet vaikeudet on helpointa vain unohtaa. Kun lihavuusleikkaus on viimeinen oljenkorsi, voi olla yksinkertaisempaa sulkea mielestään toimenpiteen mahdolliset haitat.

Itseaiheutettuako?
 

Mutta miten on mahdollista, että joku syö itsensä yli 200-kiloiseksi? Nettikeskusteluissa yleinen tokaisu on, ettei kukaan muu tunge ruokaa aikuisen ihmisen suuhun kuin ihminen itse. Niinpä moni onkin sitä mieltä, että koska lihavat ovat itse aiheuttaneet ongelmansa, he saavat myös itse maksaa sen hoidon.

Tutkija Kirsi Pietiläinen HUSin lihavuustutkimusyksiköstä on kyllästynyt lihavien syyllistämiseen. Pietiläisen mukaan lihavuus on osa käyttäytymismallia, johon vaikuttavat monenlaiset asiat, kuten ruoka, ystäväpiiri, liikkumattomuus, työ, stressi ja univaje.

– Lihavuudessa ei välttämättä ole kyse ylensyönnistä ja laiskuudesta. Suurin osa lihavista ei syö mitenkään erityisesti tai ole erityisen laiskoja, vaan paino on kertynyt vähitellen vuosien mittaan.

– Onko lopulta mitään, mikä ei olisi itse aiheutettua? Silloinhan voidaan sanoa, että urheiluvammojakaan ei pitäisi hoitaa eikä synnytyksen jälkeistä masennusta tai alkoholismia.

Ei apua
 

On merkillepantavaa, etteivät useimmat ylipainoiset vuosien mittaan saa juuri mitään apua paino-ongelmaansa.

Eräs syy voi olla, ettei yksinkertaisesti ollut, mitä tarjota. Esimerkiksi Helsingin ja Uudenmaan terveyskeskuksista vain joka kahdeksannessa on laihdutusryhmiä. Lihavia alueella on 160 000, ja heistä vain 630 sai viime vuonna konservatiivista eli muuta kuin leikkaushoitoa julkisella puolella. Konservatiivinen hoito on käyntejä pääasiassa sairaanhoitajan tai terveydenhoitajan pakeilla, ravitsemusterapeutilla ja psykologilla.

Muuta hoitoa on suhteessa vähän verrattuna lihavuusleikkauksiin, joiden pitäisi olla hoitokeinoista viimeinen. Vuonna 2009 leikkauksia tehtiin HUSin alueella 175. Vuonna 2009 niitä tehtiin koko maassa niitä tehtiin 700, seuraavana vuonna muutama kymmenen enemmän. Ruotsissa leikkauksia tehdään lähes kymmenkertainen määrä.

Lihavuuskirurgien yhdistyksen puheenjohtaja Mikael Victorzonin mielestä Suomessa olisi vuosittain tarve 6000 leikkaukselle.

Tietotaitoa Suomessa on, ja nykyään lihavuusleikkauksia tehdään yhdeksässä eri yksikössä. Jarruna on tietenkin raha, jota lihavuuden hoitoon ei ylipäänsä ole tarpeeksi. Lisäksi leikkaukset ja muu hoito tuntuvat kilpailevan samoista vähäisistä resursseista. Victorzon tosin huomauttaa, että leikkausten lisäämisestä on seurannut myös hyvää.

– Leikkaushoidon lisääminen sekä siitä seurannut keskustelu ja mediahuomio ovat myös lisänneet konservatiivisen hoidon resursseja. Esimerkiksi ravitsemusterapeutteja palkataan nyt lisää moneen paikkaan.

Hoito retuperällä
 

Lihavuustutkijat ovat yksimielisiä siitä, että sairaalloisen lihaville leikkaus on paras hoitomuoto ja että muu hoito on Suomessa pääosin täysin retuperällä.

– On jonkin verran tutkimustietoa siitä, että konservatiivinenkin hoito tehoaa, jos siihen satsataan kunnolla. Ulkomailla vaikeasti lihavien hoitoon erikoistuneissa keskuksissa yleensä noin kolmasosa potilaista leikataan, loput hoidetaan konservatiivisesti.

Pietiläinen korostaa, ettei hänellä ole mitään leikkauksia vastaan, vaan hän haluaisi niillekin enemmän resursseja.

Jälkihoito, kuten muutaman kuukauden välein otettavat vitamiinipistokset, on tarpeen mahalaukun ohitusleikkauksen jälkeen, koska leikkauksen aiheuttama imeytymishäiriö voi johtaa vitamiinien ja hivenaineiden puutokseen sekä osteoporoosiin.

Jälkihoidon parantamiseen on kiinnitetty huomiota myös juuri päivitetyssä Lihavuuden käypä hoito -suosituksessa. Sen mukaan potilaiden tulisi käydä leikkauksen jälkeen  3–6 kuukauden välein noin kaksi vuotta ravitsemusta ja aineenvaihduntaa hallitsevan erikoislääkärin vastaanotolla. Sen jälkeen riittää vuosittainen käynti terveyskeskuksessa.

Leikatut itsekin toivoisivat parempaa jälkihoitoa. Yksityissairaalassa leikattu Johanna pahoittelee sitä, että tapaa ravitsemusterapeutin leikkauksen jälkeen vain kerran. Moni leikattu toivoisi myös lisää psykologilla käyntejä: ruumiin- ja minäkuvan muutos ja laihtumisessa yllättävän vaikea, ja lisäksi pitäisi enemmän paneutua syömisen syihin.