Jasmine Saloranta kertoo halvaantumisestaan.

"Halvaannuin mutten aio katkeroitua"

Auto-onnettomuus vei jyväskyläläiseltä Jasmine Salorannalta kävelykyvyn. Hän sanoo, että halvaantumisesta seurasi paljon hyvääkin.

"Syksyllä 2010 katselin televisiota ja mietin, mitä tuntuisi, jos ei tunne jalkojaan. Aika nopeasti sain tietää. Tapaninpäivänä lähdin viiden kaverini kanssa Leville. En muista matkasta mitään, mutta olen kuullut tapahtumista muilta.

Minä istuin takapenkillä. Höpöttelimme ja intoilimme, kuinka viettäisimme Levillä maailman parasta uutta vuotta. Keli oli hyvä, ja ajoimme nopeusrajoituksen mukaan. Pohjois-Pohjanmaalla Siikalatvalla vastaan ajoi pakettiauto. Jostain syystä se ajautui kaistallemme ja vyöryi ylitsemme. Autostamme jäi jäljelle renkaat ja pari penkkiä.

Meitä irrotettiin autosta pari tuntia. Oli pakkanen, eikä minulla ollut takkia päälläni. Ilman pakkasta olisin luultavasti menehtynyt autoon. Kylmyys hidasti verenkiertoa, joten en kuollut verenhukkaan.

Vammat olivat niin laajat, että ensimmäinen leikkaukseni kesti Oulun yliopistollisessa sairaalassa kaksitoista tuntia. Amerikkalaislääkärit kertoivat kamerayhteyden avulla suomalaisille, miten leikataan.

Minulla todettiin iso selkäydinvamma ja diffuusi aivovamma. Se tarkoittaa, että aivoni olivat heilahtaneet pään sisällä kokonaan. Aortta ja munuaiset olivat revenneet, vatsalihakseni­ katkenneet ja suolet ja haima ruhjoutuneet.

On kuulemma aika uskomatonta, että selvisin.

Tuttu biisi herätti tajuttomuudesta

Olin tajuttomana pari viikkoa. Äiti ja isä olivat luonani joka päivä. Ei ollut varmaa, selviänkö ja jos selviän, missä kunnossa herään. Ensimmäinen toivonkipinä heräsi runsas viikko onnettomuuden jälkeen.

Silloin vanhempani soittivat minulle Emma Salokosken Veden alla -kappaletta, jota olin kuunnellut syksyllä äidin kanssa. Biisin aikana äitini pyysi, että puristaisin hänen kättään, jos kuulisin hänen äänensä. Puristin. Äiti toisti pyyntönsä, ja puristin uudestaan.

Yhdentoista päivän tajuttomuuden jälkeen heräsin hetkeksi. Äiti kysyi, tiedänkö, kuka hän on.

”Olet rakas vaimoni Elina”, vastasin.

Nimi sentään meni oikein. Se oli vanhemmilleni helpotus. Pian minut siirrettiin hoitoon Jyväskylään, lähemmäksi kotia.

Ystäväni kuoli kolarissa

Makasin sairaalassa vatsa auki. Ihoani oli leikattu niin paljon pois, mahani päällä oli iso suojalevy, josta meni letkuja sisäelimiin. Kolmen päivän välein tehtiin leikkaus, jossa ihoani venytettiin ja vatsalihaksia kiristettiin. Lopullisesti vatsani saatiin kiinni kaksi kuukautta onnettomuuden jälkeen.

Sairaalassa kyselin ystävistäni. Minulle vastattiin aina, että kaikki ovat saaneet tarvitsemaansa hoitoa. Ihmettelin, miksei yhdestä ystävästäni puhuttu mitään.

Eräänä päivänä luokseni tulivat lääkäri, psykologi ja vanhemmat. He kertoivat, että vieressäni istunut ystäväni oli menehtynyt. Mikään ei ollut koskaan sattunut minuun niin paljon. Itkin ja halusin kuolla.

Äiti otti minua kädestä ja sanoi, että voin itse valita, haluanko jatkaa. Voisin joko luovuttaa ja lopettaa kuntoutumisen tai päättää, että jatkan elämääni tällaisenkin tiedon jälkeen.

Muutaman päivän päästä minulle kerrottiin, etten enää koskaan kävelisi. Ystäväni kuoleman jälkeen halvaantuminen ei tuntunut oikeastaan miltään. Olin hyväksynyt ajatuksen, että näytän erilaiselta ja olisin loppuelämäni riippuvainen muista ihmisistä. Eniten minua harmitti, etten koskaan voisi kävellä alttarille isäni saattelemana.

Jasminen myönteisyys on huomattu. Hänet on valittu positiivisimmaksi jyväskyläläiseksi.

Pyörätuoli hämmentää vieraita

Perheeni on suhtautunut vammautumiseeni hyvin. He ovat nähneet, miten itse suhtaudun asiaan. Vieraat ikäihmiset sen sijaan kokevat, että pyörätuoli on vankila ja vammautuminen sairaus.

Kerran kuusikymppinen mies osoitti pyörätuoliani ja sanoi, että onhan pyörätuolinen väliaikainen. Hymyilin ja sanoin, että istun tässä loppuelämäni. Hän alkoi voivotella ja kysyi, saisiko laittaa yläkertaan pyynnön, että juoksisin vielä joskus.

Ei minua tarvitse sääliä. Voin tehdä, mitä haluan. Minusta on ihana ällistyttää säälijät hyppäämällä autoon ja näyttämällä, että ajan itse. Ajoin ajokortin syksyllä 2012 sen jälkeen, kun olin muuttanut omaan asuntoon. En pelkää autoilua. Olen ajatellut, että selvisin kahdeksantoista vuotta ilman kolaria. En voi elää peläten, että niin käy uudelleen.

Katkeruus ei tuo ystävää takaisin

Minulta on usein kysytty, olenko miettinyt, miksi tämä tapahtui juuri minulle. Vastaukseni on: miksi tämä ei olisi tapahtunut? Olen niin vahva, että kestän tämän.

Uskon kohtaloon, joka määrää elämän isot käännökset. Kukaan ei olisi voinut estää onnettomuutta. En voi olla katkera. Katkeroituminen ei tuo takaisin ystävääni tai kävelykykyäni.

Vuonna 2012 minut valittiin positiivisimmaksi jyväskyläläiseksi. En tiedä, mistä olen saanut kaiken tahdon mennä eteenpäin. Kai se on pitkälti asenteesta kiinni. Haluan näyttää, että voin elää elämääni täysillä vammastani huolimatta.

Onnettomuudesta on seurannut paljon hyvääkin. Jo sairaalassa aloin miettiä, miksen ole kirjoittanut mihinkään, milloin olen nostanut kilon puntin tai syönyt ensimmäisen makkaran. Äitini ehdotti, että perustaisin blogin. Siitähän kaverit voisivat lukea, mitä minulle kuuluu. Huomasin, että voin auttaa Rakkaudella Jassu -blogin kirjoituksilla muitakin, joille on tapahtunut iso muutos elämässä. Voin auttaa olemalla esimerkkinä ja vertaistukena.

Osaan olla nyt myös onnellisempi. Ennen onnettomuutta en ollut vuosiin itkenyt kenenkään edessä. Nykyään ajattelen, että suru on vahvuus ja osa elämää. Jos minua ei surettaisi koskaan, en ehkä osaisi olla näin onnellinen."

LUE MYÖS: 

"Päätin hoitaa MS-tautiani ruokavaliolla ja treenillä"

"Diagnoosi oli samalla järkytys ja helpotus"

"Kun näin kasvoni, menin sokkiin"

Kimmo Oksanen: "En uskonut, että kasvoni tuhoutuvat"