mielijasuhteet: Tunnekoulu: katkeruus

Anneli Sjöstedt: Luopumiset ja surut olen elämässäni selvittänyt aika mallikkaasti. Ajattelen niin, että elämään kuuluu erilaisten elämysten ja kokemusten läpikäyminen. Ragni Malmstén lauloi aikoinaan, että elämä on kuin räsymatto, matossa on erilaisia vaaleita raitoja, mutta myös tummia. Ja niitä tummia tarvitaan, jotta vaaleat loistaisivat kirkkaina ja kauniina. Se oli mielestäni hyvin sanottu. Kyllä minäkin ryömin pohjamudissa silloin, kun tapahtuu jotain kauheaa, mutta sitten yleensä otan ikään kuin askeleen taaksepäin ja tutkin itseäni ja omia reaktioitani siinä tilanteessa. Yritän ottaa etäisyyttä asiaan ja katson tilannetta kuin elokuvaa. Muistan, kun aikoinaan jouduin ensimmäisen kerran leikkaukseen. Se oli pelottavaa. Sitten päätin kokea jokaisen hetken tietoisesti: ai tältä tuntuu verkokeen ottaminen, ai tällaisia ne lääkärirundit ovat, ai tältä tuntuu, kun hoitajat kärräävät minut sänkyni kanssa leikkaussalille. Yhtäkkiä kokemus muuttui pelottavasta mielenkiintoiseksi.

Usein kai katkeruus syntyy siitä, kun ihmiset sanovat pahasti. Se jää jäytämään. ”Miten se nyt noin sanoi. Minun olisi pitänyt antaa samalla mitalla takaisin.” Yritän olla loukkaantumatta ihmisten ikävistä puheista ja kritiikistä, mutta ei se aina onnistu. Jossain vaiheessa kuitenkin luovun niistä tunteista ajatellen, että sillä ihmisellä ei ole asiat hyvin, jonka täytyy pönkittää itseään panemalla minut matalaksi. Ja kun muistan tämän, minun on helpompi antaa anteeksi ja antaa ilkeiden sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En halua pilata elämääni olemalla katkera.