Marja Aarnipuro: Rintasyöpäblogi: Viimeinen hoito!

Toipumisjakson aikana kävin taas fysioterapiassa hoidattamassa leikatun puolen kättäni ja sen imusuonistoa. Fysioterapeuttini Minna näki päätteeltään seikkailuni Meilahden sairaalan päivystyksessä ja totesi, että nyt ainakin valkosoluja riittää! Neutrofiilit olivat jossain 24:n tasolla, kun viitearvon yläraja on 10, ja hoitojen aikana arvot ovat keikkuneet ykkösen molemmin puolin. Eipä ihme, että elimistö oli vähän sekaisin.

Minna kehotti minua soittamaan Syöpätautien klinikalle ja kertomaan reaktiosta, jos he eivät sitä automaattisesti huomaisi ennen viimeistä hoitoa tarkistaa. Hän ennusti, ettei valkosolutekijää enää anneta.

En kuitenkaan ehtinyt itse soittaa, sillä klinikan hoitaja soitti minulle ja kertoi, että viimeinen valkosolutekijä jätetään antamatta, mutta sen sijaan saan antihistamiinia ja kortisonia estolääkityksenä, ettei outoa allergista reaktiota enää tulisi. Hoidon tienoilla lääkärikin vielä soittaisi minulle asiasta. Sain antihistamiinireseptin postissa kotiin. Hyvin huolehtivat.

Vietin kaksi hyvää viikkoa töissä ennen viimeistä hoitoa ja ilahduin huomattuani, että tukka alkaa kasvaa. Kävin laboratoriossa, ja seuraavana päivänä hoitaja vielä varmisti puhelimella, että hoito annetaan. Lääkäri soittaisi parin päivän kuluttua siitä.

Viimeinen hoito sujui vanhalla rutiinilla. Hoitajan kanssa keskustelimme paljon siitä, miten kaikki oli sujunut, ja mitä tästä eteenpäin seuraisi. Ensimmäinen kontrolli on vuoden kuluttua leikkauksesta eli ensi syksynä. Silloin otetaan verikokeita ja mammografia, minkä jälkeen tapaisin rintasyöpähoitajan. Seurantaa jatketaan viisi vuotta, ellei mitään uutta ilmene. Jos tuntisin jotain outoa, voisin aina ottaa yhteyttä Syöpätautien klinikan oirepoliklinikalle. Estrogeenitasoni pidettäisiin matalalla lääkkeellä, jota söisin viiden vuoden ajan.

Pari päivää viimeisen hoidon jälkeen lääkäri soitti ja kyseli, oliko allergista reaktiota tullut. Ei onneksi ollut. Juttelimme jatkosta, ja hän kysyi haluaisinko vielä tulla vastaanotolle. Kerroin uskovani, että minulla on riittävästi tietoa jatkoa ajatellen, ja että nyt pitää vain vakuutella itselleen, että tauti on voitettu ja uusiutumisriski minimoitu solunsalpaajilla.
Puhuimme myös mahdollisesta masennuksesta, joka toisilla iskee pari kuukautta hoitojen loppumisen jälkeen. Siihenkin on kuulemma apua saatavissa oirepoliklinikan kautta niin lääkäriltä kuin vertaisryhmältäkin.

Hoidosta seurasi normioireet: kuvotusta, ummetusta, silmien kirvelyä, haava-alueen puristavaa tunnetta ja alaselän kipuja. Viikossa kaikki alkoi kuitenkin helpottaa.

Kävin viimeisessä fysioterapiassa viikon kuluttua hoidosta. Minna totesi käden toipuneen hyvin, turvotusta on vain puolen sentin verran, joten kompressiohihaa ei tarvittaisi. Hän lupasi, että voin aina palata asiaan, jos käsi alkaa oireilla.
Seuraavana aamuna leikatun puoleisen käden kämmensyrjässä oli kipeä kohta. Luulin lyöneeni sen yöpöydän kulmaan ja päätin unohtaa koko jutun. Lähdimme maalle, ja seuraavana aamuna heräsin siihen, että käsi oli entistä kipeämpi. Ranteessa näkyi hailakka punainen viiva, joka kiipesi kohti kyynärtaivetta.

Muistin kauhutarinat verenmyrkytyksistä ja soitin terveyspäivystysnumeroon. Siellä hoitaja kuunteli taustani ja sanoi, että kyseessä on melko varmasti imusuonen tulehdus, johon tarvittaisiin antibiootit. Hätääntyä ei kuulemma tarvinnut, mutta saman päivän aikana oli syytä lääkäriin hankkiutua.Pääsin muutaman tunnin kuluttua paikallisen sairaalan terveyskeskuspäivystykseen ja sain antibioottireseptin.

Nyt käsi on kunnossa, voimat palautumassa ja tukkakin kasvaa. Mikäs tässä taas on ollessa!