Hovilukija: 15 minuuttiani

Kammoan julkisuutta. Olen monesti miettinyt, miten Madonna selviää siitä, että kaikkien päät kääntyvät hänen suuntaansa joka paikassa. 
Tai mitä tekee prinsessa Victoria, kun haluaa olla rauhassa shoppailemassa uusia urheilurintsikoita. Ajatus siitä, että kaikki tunnistavat, on kauhistuttava.

Lisäksi kammoan kameraa. Jo kouluaikoina luokkakuvaa edeltävä yö meni usein unetta. Minulla lienee sama syndrooma kuin Frendien Chandlerilla. Muistatte varmaan sen jakson, jossa yritettiin ottaa Monican ja Chandlerin kihlajaiskuvaa?

Siksi KooTeen toimituksen poppoo lähestyikin minua silkkihansikkain, kun heille oli tullut idea lukemisen hyvää tekevistä puolista. Heidän mielestään samalla voisimme esitellä Hovilukijankin.

Emmin pitkään. Ajatus omista kasvoista värikuvassa lehden sivuilla oli vatsaavääntävä.

Uskoni lukemisen ilosanoman levittämisestä kuitenkin voitti, ja vastasin "kyllä". Asia on tärkeämpi kuin yksi henkilö, eikö?

Toki myöntymiseeni vaikutti myös se, että KooTeen vakilukijana olin jo huomannut, että jutut ovat mukavalla ja positiivisella otteella tehtyjä -  ja ketään nolaamatta.

Juttuun mukaan lähteminen opetti taas paljon uutta jo lehden tekemisestäkin. Olin jotenkin aina ajatellut, että haastattelu tehdään kuvauksen yhteydessä. Liekö tämä käsitys peruja jostakin elokuvasta, jossa superjulkkista meikataan ja samaan aikaan hän vastailee toimittajan kysymyksiin?

Me kuitenkin teimme ensin haastatteluosuuden. K&T:n toimituspäällikkö Iina Soininen soitti minulle eräänä iltapäivänä ja esitti kysymyksiään. Olimme jo onneksi aiemmin jo hieman jutelleet, mistä aiheista kysymykset voivat olla, sillä helpolla Iina ei minua kysymyksineen päästänyt.

Haastattelu sujui kuitenkin leppoisasti, vaikka pientä kissatappelua oli ilmassa. Iina oli nimittäin puhelun aikana ystävänsä luona kissaerotuomarina, kun kylään oli tullut uusi kissa. Suuremmitta vammoitta kuitenkin säilyttiin - sekä minä, Iina että molemmat kissat.

Haastattelun jälkeen huokaisin helpotuksesta, kunnes tuli se "Laita kuvaukseen päällesi jotain muuta kuin mustaa" -sähköposti, josta aiemmin teille värianalyysin yhteydessä kerroinkin.

Yhden illan juoksin vaatekaupoissa kokeilemassa kaikkia sateenkaaren värejä sekä yksin että yhdistettyinä. Sitten rauhoitin itseni ja katsoin omaan vaatekomerooni. Löysin onnekseni jotain muuta kuin ihan kokomustaa. (Omasta mielestäni kyseessä oli khakivihreä, vaikka myöhemmin kuvaaja sitä sanoikin harmaaksi...)

Meikkaamisenkin suhteen mentiin ihan omin voimin. Toimitussihteeri Meri Savonen ohjeisti tekemään "vähän normaalia voimakkaamman meikin". 
Sovelsin ohjetta taidoilleni ja laitoin kolmannen kerroksen ripsiväriä.

Bussimatkalla kohti kuvauksia jännitti. Kamerakammo kiristi kurkkua. Onneksi Meri oli minua vastassa ja odotti kanssani kuvaajan ilmaantumista.

Kun kuvaaja Johanna Myllymäki saapui, hän koppasi minut heti halaukseen. Jännitys lientyi välittömästi.

Studiolla Johanna mietti sopivia taustoja ja löysikin kivan tapetin, josta tuli heti lämminhenkinen lukuhetki mieleen. Asetuin kirjani kanssa taustaa vasten ja sitten alettiin!

Ei sattunut yhtään. Nauratti jostain syystä kovasti.

Muutaman päivän päästä Iina lähetti taitetun jutun minulle katsottavaksi. Kuvaa en edes uskaltanut katsoa, jotten olisi perunut koko jutun julkaisemista. Luin vain haastatteluosuuden, jonka Iina oli aluksi kirjoittanut tuplapitkäksi ehkä rönsyilevän puhetulvani vuoksi.

No, nyt juttu on sitten lehdessä. Muutuinko Madonnaksi tai Victoriaksi? En. En edes takavuosien tangoprinsessaksi. Olen saanut edelleen istua bussissa rauhassa.

Mukavaa on ollut se, kuinka minut tunnistaneet ovat kommentoineet jutun sisältöä. Kirjoista ja lukemisesta olen siis päässyt juttelemaan. Ja mikäs sen mukavampaa!

Terkuin
Hovilukija
melkein sukua julkkikselle