Milloinkohan vihdoin opin, että liika innostuminen on minulle yksinkertaisesti pahasta. Muutama viikko sitten olin niin onnessani, kun jaksoin juosta jo viisi pitkää kilometriä, mutta sen jälkeen vanha vaiva palasi pahempana kuin moneen kuukauteen ja loppuviikko menikin kiroillessa.
Tällä viikolla kävin jälleen fysiatrilla, joka passitti minut lannerangan magneettikuviin. Viikon päästä olen sitten viisaampi ja tiedän, mikä alaselkäni tilanne todella on.
Olen kuitenkin pelannut golfia sen, mitä kivuiltani pystyn. Ennen juoksulenkkiä paransin tasoitustanikin ja tein birdien (yksi alle ihannetuloksen), jota en ole tehnyt kolmeen vuoteen! Golfissa, kuten monessa muussakin lajissa, kyse on pitkälti päästä. Nyt olen ottanut tavakseni hokea itselleni ennen lyöntiä ”sinä osaat tämän, sinä osaat tämän!” – ja kas niinhän minä osaankin. Tätä itsensä psyykkausta pitäisi harrastaa myös syömisen hallinnassa.
Nyt menee sitten ainakin muutama viikko taas vain ja ainoastaan koiran kanssa lenkkeillessä ja ehkä kevyellä salitreenillä. Pakko yrittää pitää selkä edes siinä kunnossa, että pystyy siirtymään lähes kivuitta paikasta A pisteeseen B. Kunnon kohottamisesta tavoite on siis taas siirtynyt työkyvyn ylläpitämiseen. Ärsyttävää…
Hanna










