OSA 2: Konvehteja ja satulatuoleja
Hän koettaa selvitä seitsemän vuotta kestäneestä rakkaudestaan Aleksiin, joka jätti ja tunnusti samalla, ettei koskaan rakastanut. Iiriksen self help -terapia pohjautuu enimmäkseen kumoukselliselle suklaansyönnin metodille, vaikka päivisin hän jakaa perinteisiä elämänhallinnan neuvoja lukion opinto-ohjaajana. Iiriksen sisar Jennifer elää elämää, jota Iiris salaa kadehtii. Toisaalta Iiris ajattelee, että ennen vakiintumista on tanssittava hiukan lisää. Hänen kanssaan tanssii Elina, jonka hän tapasi päiväkodin kuraeteisessä 22 vuotta sitten.
Ensimmäinen mies, jonka kanssa menin sänkyyn Aleksin jälkeen, oli nimeltään Antti. Tämä tapahtui kolme viikkoa eron jälkeen. Vai oliko se Matti? Samantekevää. Ravintolassa oli meteli, enkä minä tehnyt nimellä mitään, halusin vain rikkoa taian. Olin seitsemän vuoden ajan tutkinut vain yhden ihon karttaa.
Mies näytti pojalta. Hetken aikaa olin epävarma siitä, oliko hän ollut minun oppilaani koulussa, jossa olin hetken aikaa psykologianopettajan sijaisena eron aikoihin, toukokuussa. Olin tehnyt senkin virheen, silmäni olivat olleet surusta sumussa, kun olin kaksi viikkoa aiemmin kaulaillut Loosen tanssilattialla Samuli-nimisen miehen kanssa, joka väitti ajavansa rekkaa Italiaan. Vasta valomerkin jälkeen, kun olin jo suudellut hänen korvaansa ja sanonut, että pidän ratsastamisesta ja että hänen lantionsa tarjoaisi mitä oivallisimman satulan, huomasin, että hän oli Samuli Nissinen 2A:lta.
Hän virnisti.
Seuraavalla viikolla hän piti aamunavauksen koulun toisen suupaltin kanssa otsikolla ”Työergonomian yhteys lukio-opiskelijoiden hyvinvointiin” ja mainitsi psykologianopettaja Lempivaaran jakavan välitunneilla vinkkejä satulatuolin käyttöön pitkäaikaisen ratsastusharrastuksensa pohjalta.
Tästä tapauksesta viisastuneena tarkkasin jokaista baarin hämärässä eteeni astunutta kosijaani kriittisesti. Tämä mies – Matti hän oli, kun tarkemmin muistelen – sanoi iäkseen 31 ja ammatikseen pörssianalyysin.
Hän oli lempeäkatseinen, sellainen, jonka kanssa voisi hyvin kuvitella heittelevänsä leipiä kivillä tyyneen järvenpintaan ja kertovansa teltassa kummitusjuttuja käen kukkuessa metsän rajalla. Seksi ei ollut ensimmäinen asia, jonka hän toi mieleeni, mutta ei ollut murhakaan; niinpä päätin uskaltaa.
OTIMME TAKSIN hänen asunnolleen. Autossa hän kumartui suutelemaan minua. Hän tuoksui hyvältä, ehkä se oli Aqua di Gio tai Ralph Lauren. Silti tuoksu oli vieras, ja sain ensimmäisen aavistuksen ikävästä, joka tuntuu pahimmin silloin, kun on jonkun kanssa, eikä suinkaan silloin, kun on yksin.
Hänen peniksensä oli kaunis. Hän oli huomaavainen, suorastaan harras, niin kuin olisi tehnyt ihailevaa raporttia vartaloni yksityiskohdista taivaalliselle johtoportaalle. Katsoin kelloa hänen yöpöydällään ja kaipasin Aleksin elintä. Se oli utelias ja tomera ja loputtoman kaunis ja hanakka. En sano, että se oli suuri, sillä koolla ei ole väliä. Mutta sen uteliaisuus hämmästytti minua; vielä sittenkin, kun hän oli sanonut jättävänsä ja makasi syyllisyys-oksennustaudissaan sängyssä, hänen elimensä teki toiveikkaita tutkimusretkeilijän aloitteita minun tuhannesti kartoitettuun maastooni.
Kaipaus on poissaoloa, olemista toisaalla. Niinpä minä kuulin ääneni ikään kuin toisesta huoneesta, kun voihkaisin kaksi kertaa kohteliaasti.
Matin – yhtäkkiä tosin olen varma, että hänen nimensä oli Antti – työnnöt olivat kuuliaisia ja purkaus jollain muotoa luterilainen.
Hän silitteli lantioni kaarta urheilumme jälkeen, ja minä ajattelin, ettei hänessä ollut kerta kaikkiaan mitään vikaa.
Hän halusi välttämättä valmistaa minulle ruokaa. Seksin jälkeen pitää syödä, hän sanoi, ja minä pidin hänen ajatuksestaan. Ajattelin, että meistä voisi hyvinkin tulla sellainen pari, joka teki yöretkiä olohuoneen lattialle, pari, joka järjesti piknikin omaksi ilokseen, teki artisokkasalaatin ja paistoi patongin keskellä yötä. Mutta jostain syystä ajattelin, että minulla olisi toinen nimi hänen kanssaan. Olisin joku muu kuin Iiris. Olisin Helena tai Janna tai Aleksandra. Aleksandra, minä ajattelin: hän voisi hyvinkin olla onnellinen tämän miehen kanssa. Iiris olisi kadonnut, lakannut kokonaan olemasta.
Matti valmisti mestarillisen pastan pestosta ja oliiveista ja tuoretagliatellesta ja tarjoili sen kiltisti Arabian pastalautasilta. Panin merkille, että hän oli paitsi huomaavainen ja hellä myös keittotaitoinen. Hänen taloudenpitonsa olisi saanut Marttayhdistyksenkin kateelliseksi. Keskustelimme talouspolitiikasta. Hän kertoi äidistään, jolla oli ollut tapana keittää hänelle suklaapuuroa aamiaiseksi. Siinä minä istuin, hänen tyylikkäiden astioidensa ja persoonallisten patalappujensa ja ystävällisten silmiensä vaikutuspiirissä – miksi hän puhuessaan äidistään tuntui pitävän kouluesitelmää? – ja ajattelin Aleksin ihoa. Aleksin selän herkkävireinen kartasto viipyi mielessäni. Kävin läpi hänen luomensa, muistin, että niitä oli kuusi, yksi lähellä pakaraa. Kannoin mielessäni lämmöllä jopa hänen pientä rasvapahkuraansa ristiluun kohdalla: sekin oli minulle yhtäkkiä pakahduttavan rakas.
LOPULTA MINUN OLI PAKKO NOUSTA. Sepitin nopeasti tarinan koirasta, joka odotti jalat ristissä postiluukkuni alla, kiitin typeränä ruoasta ja seksistä, niiasin kuin koulutyttö. Minun oli päästävä ulos, sillä kaipaus tunki silmäkulmistani. Kompuroin rappukäytävään, kolistelin alas.
Kesäyö rehotti ulko-ovella. Minä luovin makean aamuyön ilman halki ja itkin. Juoksin kotiin Museokadulle asti, kadotin matkalla toisen ballerinakenkäni, astuin paljaalla jalalla nakkipaperiin. Sinappia kantapäässäni, nakinpala varpaanvälissä minä haparoin oveni auki. Naapurin postiluukku kävi, Marja-Liisa Alanko, kahdeksankymmentäviisivuotias uusi naapurini, joka oli edellisellä viikolla kutsunut minut katsomaan Kauniita ja rohkeita ja syömään Trio-jäätelöä, kurkisteli luukusta.
Hätä?
Suuri, reunaton, minä vastasin.
No mikä?
Ikävä. Ihon.
Olin kertonut Aleksista edellisellä viikolla, Marja-Liisa oli kertonut Pentistään, jonka hän oli menettänyt kuudenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Hän tiesi eikä vaatinut enempää selityksiä.
Tule, hän sanoi.
Itkin hänen vahakangasliinalleen, hän tarjosi minulle appelsiinilikööriä ja Fazerin Parhaita. Sain ottaa niin monta Kiss Kissiä ja Jääkarhua kuin halusin. Me analysoimme kaipauksen aritmetiikkaa, kunnes Helsingin Sanomat kolahti postiluukusta.
Marja-Liisa sanoi yhden toden lauseen: niin kauan kuin muistaa toisen varpaat, niiden hienon arkkitehtuurin, ei toivoa toipumisesta ole. Ajattelin Aleksin pikkuvarvasta: se on yhä vieläkin liikuttavin ilmiö, johon olen maailmassa törmännyt, avuton, puolustuskyvytön, pieni ihmiskoukku. Sitä minä en voi koskaan unohtaa, ja vahakangasliinalle kasvoi kokonainen kyynellampi. Mutta Marja-Liisa sanoi myös toisen lauseen: Aina kun Pentin varpaat viipyvät liikaa minun mielessäni, minä otan muistivarastostani hänen taipumuksensa piereskelyyn. Lisään siihen muutaman rähinätiistain ja pari mökötyssunnuntaita. Käyn ostamassa irtokarkkeja ja katson Kauniita ja rohkeita kotiteatterin äänentoistolla niin lujalla, että naapuritkin kuulevat Brooken. Ei se vie surua pois, mutta onnistun ajattelemaan, että ihan hyvinhän minulla on.
Mietin, mikä oli minun pierumuistoni Aleksista. En keksinyt vielä.
SEURAAVA PÄIVÄ OLI LAUANTAI. Heräsin, hoin peilin edessä mantraa, jonka olin kehittänyt katastrofitilanteiden varalle. Päätin lähteä kaupungille.
Ihon ikävään on olemassa yksi ratkaisu. Jos kaipaa kyljen notkelmaa, voi suunnata kaipuunsa kaareutuvaan korkoon. Jos kaipaa suoliluun kaarta, johon iho kiristyy kuin pehmeä rumpukalvo, voi tarkkailla valikoiden kärkiompeleita. On samettisen pehmeitä alueita, jotka päättyvät karvareunukseen. On elegantteja juonteita ja karheiden ja kiiltävien alueiden persoonallisia seutuja.
On ihoja, ja sitten on kenkiä.
Vaikkei ehkä olekaan täydellisempää asiaa elämässä kuin selän syntymämerkkien omalakinen tähtikartasto, on aina Fredrikinkatu ja sen varrella kenkäkaupat. Luojan lykky tai hyvää markkinointisuunnittelua: saman kadun varrelta saa myös erinomaista suklaata.
Soitin Jenniferille ja Elinalle, jotka olivat heti mukana suunnitelmassani. Tapasimme Kampissa, josta lohduttautumisseremonian oli määrä alkaa. Kerroin tilanteen. Minun ei tarvinnut esitellä aikomustani, sillä me olimme tehneet saman aikaisemminkin. Ideana oli unohtaa itsensä kenkäkauppoihin ja pistäytyä konditorioissa, joista sai samppanjakreemitäytteisiä konvehteja, rapeita vadelma-sokerikidesuklaita sekä sacherkakkua isompaan angstiin. Piti saada poreileva hellyys kielen kärjelle kuvaamaan sallivaa asennetta ja laajentaa tämä tunne vähä vähältä ulkomaailmaan. Terapian nimi oli ”Näytät hyvältä korkeissa koroissa ja suklaatahroja leuassasi”, se oli yhdistelmä ratkaisukeskeisyyttä ja behaviorismia. Se ammensi Freudin viettiajattelusta ja sisälsi viittauksia myös estetiikkaan. Terapiamuoto oli psykologian maisterien Iiris Lempivaaran ja Elina Hirvasojan tarkan ja pitkäjänteisen tutkimustyön kehittämä, ja sen perusteesinä oli, ettei ahdingon hetkellä rahaa ollut mielekästä säästellä.
Siksi ehdotinkin tuttua kaavaa: alkajaisiksi samppanjaa, maksoi mitä maksoi. Elinalla oli vapaa viikonloppu, hän innostui ideasta. Jennifer mutisi vaisun ein.
– Miksei? minä tiukkasin.
– No, itse asiassa, Jennifer aloitti.
– Sä olet liian järkevä, minä keskeytin.
– Sinä olet aina ongelmissa, Jennifer sanoi.
Minä muistin, miten olin kolmetoistavuotiaana yrittänyt houkutella Jenniferiä talon › taakse maistamaan vaniljasiideriä, ja hän oli puistellut päätään. Minä olen aina ollut meistä se, jonka mielestä sinitarran nenään työntäminen tai yskänlääkkeen juominen tai helium-ilmapallon henkeen vetäminen on hyvä idea. Jenniferin mielestä ei. ”Koska se on kiellettyä”, Jennifer sanoi aina syyksi. Ja minä: ”Mutta siksi se onkin niin mukavaa!”
Me joimme lasilliset Elinan kanssa, ja kukin söi palan prinsessakakkua ja konvehteja ilman luvun pitämistä.
ZIOSSA SAAVUTIN HARMONIA. Ostin ilman harkintaa punaiset Pura Lopezin korkoavokkaat. Terapiamuotoomme kuului sanaton sopimus ehtymättömästä kannustuksesta heräteostoksiin. Osta, Elina sanoi. Älä epäröi, Jennifer sanoi. Elina osti violetit stilettikorot, koska ne olivat niin mahdottomat, että hymyilytti.
Laitoin kengät heti jalkaani, sillä se oli terapian keskeinen ele. Tungin suuni täyteen konvehteja, joita olin ostanut evääksi.
Astuimme ulos. Ja kas: hetken maailma oli meidän.
Juuri kun minulla oli samppanjapallo toisessa ja appelsiinikreemiunelma toisessa poskessani, juuri kun Elina oli ottanut stileteissään pienen laukkahypyn ja minä olin liittymäisilläni koreografiaan, sain muistuman ihon ikävästä.
Aleksi käveli vastaan. Ehdin nähdä, miten Elina vilkaisi minua. Sitten näin vain Aleksin. Ensimmäisenä panin merkille, että olin unohtanut hänen poikamaisen kävelytyylinsä. Sen hajamielisen mutta jäntevän käynnin, joka sai hänet näyttämään siltä kuin hän olisi intensiivisimmän kiireenkin hetkellä hämmästellyt maailman moninaisuutta. Olin unohtanut, miten minä sitä piirrettä hänessä rakastin. Juuri noin hän oli pasteerannut Roomassa interraililla vuonna 2005, kun etsimme Fontana di Treviä.
Valuin sadevesikaivoon siltä seisomalta. Paitsi että en. Paitsi että minun oli sanottava se käsittämättömin lause, jonka voi sanoa ihmiselle, jonka kanssa on valinnut lapsilleen nimet:
– Moi, mitä kuuluu?
Teeskentelin pirteää. Hoin mielessäni mantraani.
– Sulla on suklaata suupielessä, Aleksi sanoi.
– Se kuuluu asiaan, Elina sanoi.
– Lähdetkö kahville? Aleksi kysyi minulta.
Vilkaisin Jenniferiä ja Elinaa. Jennifer kaappasi Elinan mukaansa, nyökkäsi minulle merkitsevästi. He katosivat kulman taakse.
ME MENIMME EKBERGILLE. Aleksi halusi kustantaa minulle leivoksen, aivan kuin olisi halunnut hyvittää kärsimäni murheet. Prinsessakakku myllersi vatsassani, mutta otin mukisematta croissantin.
Aleksi selitti hymyillen kuulumisiaan. Hän oli ostanut halvan kesäauton, murehti hiukan sen epäekologista moottoria mutta kertoi aikovansa ajaa heinäkuussa Nizzaan. Hän kertoi uudesta kahvinkeittimestään, jolla teki hyviä espressoja, ja Kentin keikasta, jolla oli ollut. Minä en osannut kuunnella, tarkkailin hänen hymyään. Hän oli pukenut sen harvinaisen hymynsä, lupaa ja hyväksyntää kysyvän, maailmaa kannattelevan, sen, joka liittyi hänen puheissaan hiilijalanjälkeen ja vauvoihin ja koiranpentuihin ja ehkä niihin hetkiin, kun hän pienenä kurotteli keittiön kaapista suklaata luvatta.
– Onko sulla joku toinen?
Kysymys tuli ennen kuin ehdin estää.
– Miten niin? Aleksi kysyi hölmistyneenä.
– Kuuntele nyt itseäsi. Nizza ja espresso ja Kent. Vihaat rantakaupunkeja. Espressoa joit viimeksi Italiassa vuonna 2005 ja näytit koko päivän hapanta naamaa. Kentiä olet vastustanut Hagnesta Hill -levyn jälkeen kuin saatanaa. Lasken yksi plus yksi ja saan tulokseksi uuden naisen.
– Just tota mä tarkoitan, Aleksi sanoi tukahtuneesti.
– Mitä?
– Sä luulet, että rakkaus on sitä.
– Mitä?
– Että tuntee toisen kokonaan. Mistä sä tiedät, vaikka olisin alkanut pitää rantakaupungeista?
Tunsin ilmeeni kuroutuvan viivaksi. Revin croissantista hituja väitteeni tueksi:
– Kyllä mä tiedän. Rantatuoli on sinulle samaa sarjaa teilipyörän kanssa.
Silloin ne lauseet tulivat. Aleksi punehtui hiukan ja lausui sitten – tyynesti, niin kuin olisi muotoillut tätä verbaalista totuutta minusta seitsemän vuoden ajan:
– Sä luulet, että osaat rakastaa. Luulet, että oivallat toiset kokonaan. Luulet olevasi tarkkanäköinen ja nokkela. Varmaan olet nytkin kuljeskellut tuolla ja tehnyt analyysejasi. Mutta voin kertoa, että sulla ei ole hajuakaan. En käsitä, miten voit neuvoa päivät pitkät oppilaita elämänvalinnoissa, kun et itse edes osaa erottaa rakkautta omistusoikeudesta.
Sain kahvia nenään.
– Mitä sä oikein sanot? Että minä en osaa rakastaa, niinkö?
Aleksi näytti hetken paljastetulta, nurkkaan ajetulta.
– Et ainakaan minua, hän sanoi sitten surullisena.
– Koskaan? En koskaan osannut, sillä
tavalla, että sulla olis ollut hyvä?
Aleksi sanoi sen hiljaa. Mutta sanoi silti:
– Et.
Kahvi jäähtyi kupeissa, Aleksi näytti anteeksipyytävältä. Maailma jatkui, joku tilasi cafe macchiaton, ja nainen punaisessa hameessa käveli ikkunan ohi.
ME PUHUIMME VIELÄ HETKEN, valehtelin varanneeni matkan New Yorkiin vain päteäkseni Aleksin Nizzalle. Sitten me nousimme, sanoimme kahvilan ovella kömpelöt heit. Hän halasi minua isällisesti, taputti selkää. Ainoa asia, josta sain lohtua, oli todistus terapiametodimme toimivuudesta:
– Näytät hyvältä noissa korkeissa koroissa, Aleksi sanoi.
Sitten hän sanoi:
– Nähdään.
KENELTÄ SAADA KUMOAVA TODISTAJALAUSUNTO, kun ihminen, jonka kanssa on nähnyt tuhansia aamuja, sanoo perustavia lauseita, niin että alkaa epäillä itseään?
Niiltä, joiden kanssa on nähnyt vielä enemmän aamuja. Soitin Jenniferille. He olivat Elinan kanssa löytäneet parkin Koffin puistosta.
– En osaa rakastaa, minä sanoin asiaa pehmentämättä.
– Miten niin, Elina kysyi.
– Yritän omistaa, en rakastaa, niin hän sanoi.
Elina huusi kiivaan ein, mutta Jennifer oli hiljaa.
– Miksetsä sano mitään?
Jennifer kohautti harteitaan.
– Ehkä sä olet sellainen. Vähän. En sano, että olet, mutta voi olla, että olet. Ei Aleksi ilman syytä niin ajattele.
– Ole mun puolella tässä!
Jennifer kohautti taas harteitaan.
– Ajattelet aika paljon itseäsi.
– Miten niin? Kerro esimerkki.
– Et kysynyt, miksi en ota samppanjaa. Et halunnut kuulla selitystä.
– No miksi?
– Me yritämme lasta.
Jennifer pudotti lauseen kevyesti. Niin kuin olisi puhunut juuston ostamisesta.
Minusta tulee täti, minä sain sanottua. En ehtinyt tajuta lauseen merkitystä, ennen kuin Jennifer sanoi, hymyillen hiukan uupuneena niin kuin sisarukset hymyilevät toisilleen kun myöntävät, ettei toinen koskaan muutu:
– Sillähän ei ole mitään väliä, että minusta tulee äiti.
Jatkuu ensi numerossa.
Miten sinä toivoisit, että tarina jatkuisi? Lähetä viesti Riikalle ja ehdota uusia juonikuvioita.
