Iiris Lempivaara 8: Kun rakkaus päättyy, alkaa ystävyys

Iiris lempivaara yrittää pitää painavan sydämensä koossa. Hän koettaa selvitä seitsemän vuotta kestäneestä rakkaudestaan Aleksiin, joka jätti ja tunnusti samalla, ettei koskaan rakastanut. Iiriksen self help -terapia pohjautuu enimmäkseen kumoukselliselle suklaansyönnin metodille, vaikka päivisin hän jakaa perinteisiä elämänhallinnan neuvoja lukion opinto-ohjaajana. Iiriksen sisar Jennifer elää elämää, jota Iiris salaa kadehtii. Toisaalta Iiris ajattelee, että ennen vakiintumista on tanssittava hiukan lisää. Hänen kanssaan tanssii Elina, jonka hän tapasi päiväkodin kuraeteisessä 22 vuotta sitten.
 

OSA 1: Elämäni kolme alkua

OSA 2: Konvehteja ja satulatuoleja

OSA 3: Neiti Etsivät

OSA 4: Syntymä

OSA 5: Ihmisen tahto

OSA 6: Ei ja kuinka se opitaan

OSA 7: Kyllä ja kuinka se opitaan
 

OSA 8: Kun rakkaus päättyy, alkaa ystävyys

Älkää sanoko minulle, ettei se olisi mahdollista. Joskus se on. Nimittäin ystävyys rakkauden jälkeen. Kun Aleksi oli ensin jättänyt minut, sitten epäröinyt, halunnut takaisin, kun minä olin oppinut naapurini Marja-Liisan valmentamana sanomaan ei ja gynekologi Ritva Hirvosen konsteilla kyllä, me päädyimme Aleksin kanssa eräänä toukokuun lopun päivänä nauramaan x-asennossa Esplanadin puistoon ja huomasimme, että olemme oikeastaan todella hyvät ystävät.
Tämä tapahtui neljä viikkoa ein jälkeen. Törmäsimme kaupungilla, oli kesän ensimmäinen lämmin päivä. Aleksi käänsi päänsä, mutta minä tartuin hänen paidanliepeeseensä.
– Ei, minä sanoin.
– Sinä sanoit sen jo, Aleksi sanoi.
Hänen katseensa avulla olisi pitänyt viileänä kokonaisen ruumishuoneen.
– Ei, vaan ei. Ei voi kävellä ohi ihmisvilinässä, jos on pessyt hampaita yhdessä viisituhattasatakymmenen kertaa.
– Kutsutko hammaspesulle, Aleksi sanoi ja virnisti.
Hymyilin.
– Kutsun, jos jotain jäi hampaankoloon.
Me kävimme ostamassa Mythos-olutta, sillä olimme sitä mieltä, että myyttinen huuhtelu sopi nuoruudenrakkauksien raunioille. Puisto ei tosin ollut raunio, se oli vihreä, ilmava huone. Puut kumartelivat, me avasimme ensimmäiset pullot ja ajattelimme molemmat samaa: meidän hampaankolomme olivat toisilleen läpeensä tutut. Ne olivat myös puhtaat: ei hiekanmuruja, ei syytöksiä, tuskin edes vadelmansiementä aamupuuron hillosilmästä.
Aleksi hymyili, kävi maahan makuulle. Siinä minä ajattelin
sitä ensimmäisen kerran: ehkä me olimme jo vuosikaudet olleet ystäviä. Me tunsimme toistemme huumorin, tartuimme ›
lauseidemme häntiin ja teimme niistä helposti riemastuttavan rusetin. Me katsoimme Woody Allenin Annie Hallin ja ennakoimme kilpaa repliikkejä, ostimme Aarrearkku-karkkipussin ja jaoimme karkit tasan. Me kiistelimme aamun sanomalehden äärellä, kerroimme toisillemme vitsejä viittaamalla niihin pelkillä numeroilla: vitsi viitonen.
Minä tajusin, ettei sen tarvinnut kuulua rakkauteen, se saattaisi yhtä hyvin kuulua ystävyyteen.
Ajattelin, että kaikki se, mikä alkoi Fabianinkadulla väärinkäsityksestä kahdeksan vuotta aiemmin, oli johtava tähän. Olin ollut väärässä, se kamala lause keittiön kynnyksellä – minä en rakasta sinua – ei ollut loppu, se oli ikkuna siihen, mikä meissä oli kaikki vuodet elänyt vahvimpana.
Huokaisimme yhteen ääneen. Huokaukseen mahtui eräs historia.
– Muistatko omenankukat keväällä 2003?
Tiesin täsmälleen, mitä Aleksi tarkoitti. Sitä keskiviikkoiltaa, jona kesä alkoi: ilma ei enää viilennyt yöksi. Me suutelimme Töölönlahden omenankukkien alla, ilma oli makeaa, onni häilyi meidän päämme yläpuolella kunnes kietoutui osaksi suudelmaa.
– Ne olivat ehkä parhaat omenankukat. Minä olin jo viisi kuukautta tiennyt rakastavani sinua.
– Niiden jälkeen on tullut muita, lähes yhtä hyviä.
– Rakkauksia?
– Omenankukkakeväitä.
Minä halusin kysyä hänen naisasioistaan. Vastaisiko hän rehellisesti? Olin kuluttanut koko vuoden mustasukaisuuteen. Olin vakoillut häntä Elinan kummitytön kaukoputkella, pelännyt hänen rakastuvan Tilda-nimiseen naiseen ja pyytänyt saada katsoa Elinan Facebook-profiilin kautta hänen ystäväluetteloaan, vertaillut rintoja ja mantelisilmiä ja vietteleviä poninhäntiä ja väännellyt käsiäni. Tilda, Kirsikka, Kukka ja Elektra! Nyt kaikki se tuntui tapahtuneen jollekulle toiselle. Iiris Lempivaara oli riisunut mustat sukkansa ja pukenut tilalle seeprakuvion!
– Mitä uutta, Aleksi kysyi.
– Löysin kyllän, minä sanoin enempiä selittelemättä.
Ehkä Aleksi tiesi mitä tarkoitin, sillä olin huokaillut sitä hänen korvaansa kyllin usein.
– Sinä olet sitten virittänyt elämäsi kahden ääripään väliin: ei ja kyllä, Aleksi sanoi.
– Ehkä minä viritän elämäni niiden väliin kuin trampoliinin. Minä kerään helmani ja ponnistan korkealle, puhkon päälläni pilviin toiveiden muotoisia aukkoja.
– Sinun lyriikkasi ansaitsee toisen myyttijuoman.
– Entäpä naiset, minä kysyin.
Aleksi hymähti, näytti olevan kysymyksestä yhtä aikaa hyvillään ja vaivautunut. Hän halusi kertoa ja hän halusi vaieta. Hän kertoi:
– Viime viikonloppuna oli yksi.
Ei tuntunut hankalalta kysyä:
– Viettelitkö?
– Hän yritti minua. Minä menin hänen kanssaan baarista uimaan. Kun hän nousi vedestä, hän sanoi: ”Olen ihan märkä, nyt minun on tultava sinun luoksesi.”
– Hyvä avaus, nokkela.
– Niin minäkin ajattelin. Tilasin taksin sen avauksen vuoksi.
– Miten kävi?
– Kun hän oli riisunut kylpyhuoneessa vaatteensa ja käynyt suihkussa, tajusin, ettei se ollutkaan nokkeluutta. Hän oli ollut märkä, kirjaimellisesti. Hän valitsi Spotifysta musiikiksi Il Divoa.
– Il Divoa? Onhan siinä tunnetta.
– Säkkipilliversio Amazing Gracesta pyörähti soimaan. Tyttö halusi tanssia hitaita, huomasin, että hänen alaselkäänsä oli tatuoitu jokin lause. Hän siteerasi tatuointiaan, se oli Paulo Coelhon Alkemistista.
– Olen pahoillani.
Aleksi huokaisi niin kuin huokaavat ne, jotka joutuvat kanniskelemaan mukanaan turhanpäiväisiä esineitä.
– Naisen elämä on vaikeaa, mutta ei se ole helppoa miehelläkään, hän sanoi.
Yhtäkkiä sain ajatuksen. Oli eräs, joka Aleksin olisi hyvä tavata. Hän oli opettanut minulle ein, olin varma, että hänellä olisi Aleksillekin jokin viisaus. Sellainen, jonka rinnalla Paulo Coelhon totuudet olivat pelkkiä humalaisilla festareilla saatuja päähänpistoja.
– Entäpä jos menisimme kahville erään Marja-Liisan luo? Hänellä on viskipullo ja Kauniita ja rohkeita videonauhalla koko vuoden tarpeisiin.
Varoitin Marja-Liisaa puhelimitse. Hän epäili aluksi, että olin pyörtänyt päätökseni olla myöntymättä Aleksille. Selitin tilanteen, kerroin Aleksin kanssa saavuttamastamme uudesta ystävyyden tasosta. Kerroin Paulo Coelho -tytöstä. Paulo Coelhon lauseen tilalle piti saada nopeasti toisenlainen elämänohje. Marja-Liisa innostui Aleksin tapaamisesta niin, että repi housunsa pompatessaan ilmaan.
– Pistän kahvin kiehumaan ja karamelleja kulhoon, Marja-Liisa sanoi. Kauniit ja rohkeat laitan valmiiksi vhs-nauhuriin, kyllä me jonkin ohjenuoran sieltä miehellekin löydämme.
Matkasimme Aleksin kanssa vaunulla kaupungin halki. Ei tarvinnut sanoa mitään. Olimme ystävällisesti vaiti, varjelimme muistoissamme jokaista viittätuhattasataakymmentä yhteistä hammaspesua. Rakkautemme oli muuttunut, se oli saanut painoa, se oli haljennut kahtia viimeksi kuluneen vuoden aikana ja ommeltu taas yhteen hyväksynnän ja lempeyden läpinäkyvällä langalla.
Sitä ei tarvinnut ääneen sanoa: ystävyys väreili ilmassa.
Marja-Liisa oli rappukäytävässä vastassa. Hän taputti käsiään yhteen. Kun Aleksi tutki Marja-Liisan edesmenneen miehen Pentin postimerkkikokoelmaa, Marja-Liisa kuiskasi:
– Ilmielävä Thorne!
En pitänyt mielikuvasta. Vetosin Aleksin puolustukseksi hänen hiustensa tummuuteen.
– Thornemaisuus kumpuaa yleensä pintaa syvemmältä, Marja-Liisa kuiskasi. –Se on ihon alla. Se ilmenee menneiden kesien kaipuuna.
Kun Aleksi palasi meidän luoksemme, Marja-Liisa kysyi:
– No niin, mikä on ongelma? Naisrintamalla?
Aleksi ei hämmentynyt kysymyksen suoruudesta.
– En saa otetta, Aleksi sanoi. – Väärät naiset lähestyvät minua.
– Luin kerran Paulo Coelhoa ja mieleeni tuli kotikylän tekohurskas pappi, hänellä oli ruskeat silmät ja kuusi äpärälasta pitkin tienoota, asia selvisi vasta kuudensadan saarnan jälkeen. Luotan Paulo Coelhoon yhtä vähän kuin sen papin todistukseen siitä, että seudulla oli liikuskellut eräs toinenkin ruskeasilmä. Mutta viskillä nekin lauseet saadaan sinun mielestäsi.
Kolmen viskilasillisen ja kuuden Tosca-karamellin jälkeen oli aika esittää havaintonäyte videokasetilta. Marja-Liisa oli tehnyt Thornesta kimaran. Thorne lauloi, Thorne teki laskelmia kellariloukkoa muistuttavassa työhuoneessaan ja näki unia siitä miten ampui Ridgen. Rakkaus oli Thornelle holtittomuutta aiheuttava olotila, joka johti epätoivoisiin tekoihin. Viipyilevä katse yhdistettynä huojuvaan minärakenteeseen ja veljeskateuteen teki Thornesta traagisen henkilön. Näin mihin Marja-Liisa pyrki. Hän vilkaisi Aleksia sivusilmällä: vinkki oli annettu.
– Ei näin, Marja-Liisa sanoi, kun nauha oli pyörinyt loppuun.
– Kukapa haluaisi olla Thorne, Aleksi sanoi välittämättä Marja-Liisan vinkistä.
– Mutta Ridge!
Marja-Liisa pysäytti kuvan laatikkoleuan kohdalle. Aleksi vilkaisi minua epäuskoisena.
– Olin kerran Naisten Kympillä, kun minulla ei vielä ollut kroonista vyöruusua jalassa. Ridge oli vetämässä alkulämmittelyä. Kuvitelkaa sitä! Kuvitelkaa karheanlempeä ääni kehottamassa haaraperushyppyyn! Voin sanoa, että edellisen kerran on sydämessäni läikähtänyt samalla tavalla kun Pentti kosi, sitä edellisen kerran silloin kun Mannerheim antoi päiväkäskyn talvisodan päättymisen jälkeen.
Marja-Liisa madalsi ääntään kuin Pentti olisi ollut viereisessä huoneessa:
– Minä olen rakastanut kolmea miestä elämässäni. Penttiä, Mannerheimia ja Ridgeä. Ridgellä on paras luusto ja vetoavin tapa tunnustaa rakkaus. Mannerheimilla suorin selkä. Pentissä kaikki oli kohdallaan, ennen muuta lempeys, siihen en voi paneutua tarkemmin kyyneliä vuodattamatta. Mutta lyön vetoa, että Ridge olisi Penttiä taitavampi makuuhuoneessa.
Marja-Liisa oli puhunut. Kuulin saksofonin soivan, satiiniverhon heiluvan beverlyhillsiläisessä uimahuoneessa: Marja-Liisan käsitys erotiikasta noudatteli totta tosiaan tv-studioiden tuotantotapoja. Aleksi kiitti kahvista ja viskistä ja Tosca-karamelleista, sanoi ottavansa vinkit lukuun.
– Nyt ei muuta kuin tukka laineille ja naisenhakuun, Marja-Liisa hihkaisi.
– Tukka laineille ja naisenhakuun, Aleksi toisti.
Kun Aleksi katsoi minua, tiesin, että tämä onnistuisi. Me jakaisimme yhä Aarrearkku-pussin, emme koskaan enää vuodetta. Se ei surettanut minua lainkaan. Iiris Lempivaara oli riisunut mustat sukkansa, heittänyt ne pyykkikoriin! Aleksillekin voisin ostaa uudet, vaikkapa sähkönsiniset.
Jatkuu ensi numerossa.

Haluatko kuulla lisää Marja-Liisasta vai enemmän Iiriksen ja Aleksin uudesta ystävyydestä? Alkaako Iiris nyt etsiä Aleksin kanssa Aleksille naista vai vaihdetaanko mustat sukat taas jalkaan? Voit lähettää Riikalle ehdotuksesi tarinan jatkosta kirjoittamalla kommenttikenttään.