En ole hetkeen kertonut Marja-Liisasta. Muistattehan 85-vuotiaan naapurini, jonka kanssa meillä on tapana juoda konjakkia ja puhua miehistä? No, tänään kerron hänestä. Kerron päivästä, jona sain hämmentävän puhelun. Virallisen oloinen taho ilmoitti: Marja-Liisa Alanko kehottaa teitä tulemaan välittömästi Runeberginkadun Alepaan. Kyse on hätätapauksesta. Taustalta kuului Marja-Liisan kimakka ääni: kyse ei ole hätätapauksesta vaan vallankumouksesta!
Löysin hänet kaupan takahuoneesta vartijoiden ympäröimänä. Hän oli syönyt kinuskijäätelöä estoitta, tehnyt pakastealtaan eteen piknikin, avannut pitsapakkauksenkin. Kauppa oli selvitystilassa. Asiaa ratkottiin tutkimuksien ja moppien avulla. Kaksi vartiointiliikkeen edustajaa vahti, ettei epäilty – minkkiturkkiin kääriytynyt Marja-Liisa – päässyt pakenemaan.
Yksi tai useampi jäätelöpikari oli Marja-Liisan hallussa – osin vatsassa – ja kuten nuorempi vartiointiliikkeen edustajista täsmensi, luvatta. Hallussapito luvatta oikeutti puheluun poliisille.
– Hän ilmoitti haluttomuutensa maksaa. Lisäksi hän – vartija katsahti Marja-Liisaa epäluuloisesti – liikehti levottomasti.
– Tanssi, Marja-Liisa korjasi. Kirjatkaa raporttiin, että hän tanssi kuin neito kukkeimmillaan.
– Hyvä on. Hän tanssi. Mutta koska hänellä oli yllään vain seeprakuvioiset sukkahousut ja kettupuuhka, hän herätti tiettyä pahennusta…
– Älkää unohtako punaisia korkokenkiä, Marja-Liisa lisäsi.
Vilkaisin Marja-Liisan olemusta. Hän oli kääriytynyt turkkiin, mutta helman alapuolella vilahteli sähäkkä seeprakuvio. Punaiset korkokengät olivat kiiltävät.
Marja-Liisa halusi selventää myös muutamaa muuta asianhaaraa.
– Kyse ei ollut varkaudesta, vaan piknikistä! Tai miten haluatte, vallankumouksesta.
Vartija halusi tarkentaa häiriökäyttäytymisen laatua:
– Pankaa merkille, että hän avasi myös suklaapatukoiden kääreitä, heitteli hedelmäkarkkeja, tähtäsi niillä asiakkaiden päihin.
– En tähdännyt, Marja-Liisa kiisti. – Tavoittelin pikemminkin lempeää karkkisadetta.
– Miksi sinä piknikille ryhdyit maksamatta, minä kysyin.
Marja-Liisa katsoi minua neuvottomana, vastasi sitten kuin tapaillen hyväksyntääni:
– Vapun kunniaksi.
Osoitin kalenteria kaupan takahuoneen seinällä.
– Nyt on elokuu.
– Hyvä on, Marja-Liisa sanoi kyllästyneenä. – Elopiknikki, olkoon menneeksi, piknikki elon päivien kunniaksi. Minä en koskaan uskonut kommunismiin, minun puolestani ihmiset saavat omistaa,
mitä lystäävät. Mutta en minä usko rahaankaan! Ruokaan minä uskon, ja nälkään. Minä uskon siihen, että ihminen saa syödä aina, kun tuntee siihen tarvetta. Ja minä uskon siihen, että nainen saa tanssia, kun sattuu sille päälle. Sitä sanotaan emansipaatioksi, minä olen lukenut siitä naistenlehdistä.
Minä ymmärsin Marja-Liisan ajatuksen. Usein olen itsekin halunnut heittäytyä jazzaamaan supermarketissa, ponnistaa hyllyjen välissä grand jetén vain, koska kukaan ei oleta minun niin tekevän. Ymmärsin silti myös vartijoiden näkökulman. Ehdotin, että olisi syytä tilata poliisiauton sijaan taksi. En sanonut ääneen, että suuntana olisi terveyskeskus. Maksoin jäätelöt. Marja-Liisa jupisi rahan turhuudesta, kertoi, miten oli vuonna neljäkymmentäkaksi saanut ruokakorteilla kaiken tarvitsemansa. Euro tai markka, lippu tai lappu sinne tänne. Saimme mukaamme kaksi lakritsipikaria, jotka Marja-Liisa oli kähveltänyt minkkiturkkinsa taskuun.
– Ei niitä voi takaisin altaaseenkaan laittaa, myyjä sanoi.
Taksissa Marja-Liisa nojasi päätään ikkunaan, hymyili hiukan alakuloisena.
Sanoin kuskille osoitteeksi Töölön tapaturma-aseman, vaikka Marja-Liisa arvelikin, ettei emansipaatiossa ole koskaan kysymys onnettomuudesta.
– Olen haaveillut karkkisateesta lapsesta asti, kuvittele minut saparopäisenä kylmään porstuaan. Ainoa herkku, jonka silloin tunsin, oli ternimaito. Kyllä vanha nainen saa karkkisateen järjestää!
– Olen yleisesti karkkisateen kannalla, paikka täytyy vain valita taiten. Mutta vastustan vaatteiden riisumista julkisella paikalla.
Marja-Liisa nyökkäsi:
– Ihmisiä täytyy suojella vanhojen naisten heltoilta.
– Ei, vaan itseä on suojeltava.
Avasimme jäätelöt yhteisymmärryksen kunniaksi. Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen. Ohitimme Eliten, Marja-Liisa ehdotti pistäytymistä vasikanleikkeelle, jota oli kuusikymmentäluvulla syönyt Penttinsä kanssa hääpäivänä kukkamekossa.
Töölön tapaturma-asemalta meidät ohjattiin Auroran sairaalaan. Valkoasuinen mies totesi, ettemme kuuluneet mielenterveyspuolelle. Meitä kehotettiin menemään Haartmaninkadun terveyskeskuspäivystykseen.
Marja-Liisa hihkui riemusta.
– Katsopas, ne eivät tiedä, mihin minut sijoittaa, hullujen joukkoon vai puulla päähän lyötyihin vai kuumepotilaisiin, ne eivät löydä vallankumoukselle tautiluokitusta!
Toppuuttelin hänen intoaan, vaikka olinkin samaa mieltä.
Terveyskeskuksessa meidät asetettiin jonon hännille. Marja-Liisan tila ei ollut vastaanottohenkilön arvion perusteella hälyttävä, meille ilmoitettiin, että saisimme varautua tuntien odotteluun.
Marja-Liisa avasi ajankulukseen sipsipussin.
– Varastitko sinä tuonkin?
– Se ujuttautui laukkuuni.
Aloin olla huolissani. Marja-Liisa ei ollut kertonut minulle kaikkea. Hän oli neuvonut minua sydämen asioissa, puhunut kainostelematta Pentistään, jota oli rakastanut kuusikymmentä vuotta. Hän oli hakenut rakkausneuvonsa Kauniista ja rohkeista, kritisoinut Thornea ja ihaillut Ridgeä, mutta jotain hän oli jättänyt mainitsematta.
– Mitä tässä oikein on taustalla, mitä sinä ajattelit? Miksi sinä yhtäkkiä ryhdyit vallankumoukseen Runeberginkadun Alepassa, ja miksi päätit, että vallankumous on hyvä aloittaa kähveltämällä jäätelöä?
– Etkö sinäkin ole aina haaveillut siitä, Marja-Liisa kysyi.
– Että saisi surutta tanssia ja syöpötellä, heittäytyä hillittömäksi häpeää vailla. Minä olen kyllin vanha tekemään sen! Tässä ei ole kyse muusta kuin siitä, että tyttö on ollut lähes sata vuotta kiltti eikä enää suostu siihen!
En kysynyt enempää. Marja-Liisa kutsuttiin vastaanottohuoneeseen. Katsoin hänen menoaan. Punaisen kengät loistivat käytävän vihertävää linoleumilattiaa vasten. Minkkiturkin kulmaan oli takertunut kaksi vettynyttä karamellia.
Minulla oli epäilykseni, kun odottelin Marja-Liisaa lääkärin vastaanotolta. Silti ajattelin hänen sanojaan. Mitä muuta nainen haluaa kuin tanssia, heittäytyä hillittömäksi?
Jos on kuunnellut kahdeksankymmentäviisi vuotta toisten murheita, kantanut hiljaa huoliaan ja lukenut mielessään loitsuja varjellakseen maailmaa pahoilta tapahtumilta, saattaa tulla mieleen hiukan tanssahdella.
Vakuutan teille, että kiltit tytöt kautta kaupunkien elättelevät tällaisia suunnitelmia. He haluaisivat kajauttaa raitiovaunussa marseljeesin vain, jotta saisivat päät kääntymään. He ovat kyllin kauan opiskelleet ruotsinkokeisiin, viitanneet historiantunnilla, pyörittäneet jäätelöpalloja kesätöissä, kasvaneet vaivihkaa aikuisiksi, sanoneet tahdon ja kyllä ja anteeksi – aina varalta kaksi kertaa anteeksi – nukuttaneet lapsensa uneen, pyyhkineet tiskipöydän toisten jäljiltä. He ovat nähneet unia, joissa syövät jääkaapin tyhjäksi, vaikka tarkkailevat päiväsaikaan kuuliaisesti suupalojaan. He ovat nähneet unia, joissa sytyttävät taloja palamaan ja haistattavat kaikelle pitkät, hyppäävät ohi ajavaan bussiin, joka päätyy satumaisen onnenpotkun kautta New Yorkiin. He ovat heränneet näistä unista ja matkustaneet kuuliaisina työpaikoilleen, sanoneet taas kyllä, kyllä, kiitos ja anteeksi kaikille, jotka heiltä jotain kysyvät. Suoraan sanottuna he ovat kyllin kauan
odottaneet hetkeä, kun saavat tehdä jotakin käsittämätöntä ja ennalta arvaamatonta. Tämä on käynyt heidän mielessään satoja kertoja, kun he ovat jonottaneet kaupassa ruokaa perheilleen.
He ovat halunneet heittää marinoidut kananrintapalat lattialle, hiiteen ravintoympyrät, hiiteen perunamuusi ja parsa! He ovat halunneet kahmaista karkkihyllystä ässämixejä ja hedelmäaakkosia ja dajmrakeita ja heittää kaiken ilmaan! He ovat halunneet tehdä piruetin karkkisateen jälkeen, heittää nurkkaan farkkunsa ja paljastaa seeprakuvioiset villakalsarinsa, he ovat halunneet enemmän kuin mitään muuta huutaa: Herätkää, tulkaa mukaan, meitä ei kahlitse tässä maailmassa muu kuin neljä vuodenaikaa ja omat ennakkoluulomme. Meissä kaikissa sykkii rytmi, ja se on niin paljon vanhempi kuin yksikään pakko, ettemme voi olla vastaamatta sen kutsuun!
Uskokaa minua, kautta kaupunkien kiltit tytöt haluavat heitellä karkkeja ja tanssia Alepassa. Joten, minä ajattelin, kun odottelin Marja-Liisaa takaisin: ehkä hänen tempauksensa ei tarvinnut liittyä sairauteen.
Ovi avautui. Marja-Liisa astui käytävälle. Hänen mielialansa näytti muuttuneen hetkessä.
Lääkäri piteli ovea, vilkaisi minua.
– Oletko sinä hänen saattajansa?
– Hän on oppilaani, Marja-Liisa tarkensi. – Elämänkoulun oppilas, eräänlainen.
– Hyvä. Jonkun pitäisi varmistaa, että lääkärintodistus tulee toimitetuksi kyseiseen kauppaan. Tällöin rouva Alanko säästyy – seuraamuksilta.
– Minä voin tehdä sen.
Lääkäri näytti epäilevältä.
– Mutta ette ole hänen lähiomaisensa, tytär, tyttärentytär?
– Johan minä sanoin, hän on erikoisoppilaani.
Lääkäri vilkaisi Marja-Liisaa.
– Jos annan teille todistuksen suljetussa kirjekuoressa ja saattajanne katsoo, että se tulee toimitetuksi perille?
Marja-Liisa huitaisi kädellään ilmaa.
– Hyvä on, hyvä on. Kyllä sen saa myös sanoa ääneen.
Marja-Liisa kumartui minun puoleeni:
– Täällä halutaan kutsua vallankumousta dementiaksi. Voitko kuvitella, he käyttävät minun hienosta tempauksestani sanaa disorientaatio.
Lääkäri katsoi minua. Minä nyökkäsin, en osannut sanoa mitään.
Me ajoimme taksilla takaisin Museokadulle. Taivas oli vaaleanpunainen, Marja-Liisan katse lempeä.
Ennen kuin avasimme hänen asuntonsa oven, ennen kuin istutin hänet keittiön pöydän ääreen ja autoin punaiset korkokengät hänen jalastaan, hän katsoi minua anelevasti.
– Uskothan, Iiris, silti kaikkiin neuvoihini rakkausasioissa? – Ne ovat kaikki hyviä neuvoja, vaikka minä asun Museokadulla enkä muista muuta kuin Penttini nimen?
– Uskon, minä sanoin, sillä kumous on kumous vaikka se toteutettaisiinkin muistia vailla.
- Iiris Lempivaara
- 03.11.2010
Iiris Lempivaara 12: Karkkisade kaupassa
- Ilmestynyt lehdessä 12/2010
- Julkaistu 03.11.2010
Artikkelin avainsanat
Ei avainsanoja
Kirjoita uusi kommentti
Lisää aiheesta
naapurin rouva ei pääse huonoilla jaloillaan kauppaan, ja ystävä uupuu työn, lasten- ja kodinhoidon...
Seksi selvästi vanhemman kumppanin kanssa voi viedä hekuman huipulle, mutta ikäero voi sen sijaan tuoda hankaluuksia parisuhteeseen.
K un tämä tarina loppuu, alkaa rakkaus. Odottakaas, kun kerron vielä siitä! Minä olen Iiris Lempivaara ja olen kysynyt tämän...
Rakkaus ensi silmäyksellä on ihanan romanttinen ajatus. Täsmällisemmin sanottuna yltiöromanttinen. Ensitapaamisella syttyy ensin...
On todistettu tieteellisesti, että kiitollinen elämänasenne lisää monella tavalla hyvinvointia. Tyytyväisyys johtaa terveyden...
OSA 2: Konvehteja ja satulatuoleja Hän koettaa selvitä seitsemän vuotta kestäneestä rakkaudestaan Aleksiin, joka jätti ja...
Kaikki jutut
Narskuttelu on yllättävän yleinen ongelma, ja yleisin ratkaisu siihen on purentakisko, joka suojaa hampaita...
Kysely
K&T-klinikka
Kokosimme kaikkien asiantuntijoidemme vastaukset yksiin kansiin ja perustimme K&T Klinikan. Kysy mitä vain lehtemme aihepiiristä, asiantuntijamme löytävät sinulle vastauksen.
Näistä keskustellaan
Syötä laskuriin oma painosi sekä kalori- tai joulemäärä, jonka haluat kuluttaa. Laskuri laskee...

Tahdot tuuheat ja pitkä ripset. Ripsiseerumilla se onnistuu varmasti. Mitkä ovat tuotteiden ilot ja riskit?

Sairaaladieetin nimellä kulkevan klassikkokuurin tarkoituksena on vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja tehostaa nimenomaan rasvan palamista.








