iiri lempivaara

Iiris Lempivaara 11: Pako huoltoasemalle

Tässä jatkokertomuksessa kirjailija Riikka Pulkkisen luoma hahmo pohtii ihmissuhdekuvioitaan.

Muistatteko, kun puhuin perillä olosta? Muistatteko, kun kadehdin sisartani Jenniferiä, koska hän on aina tuntunut olevan perillä? No, perun puheeni. Hän, jos kuka, vasta matkalla onkin: hän on naimisissa.
Viime yönä Jennifer soitti. Kun sisar soittaa yöllä, tietää, että on tosi kyseessä. Mielessäni välähtelivät auto-onnettomuus, psykoosi, petos, kätkytkuolema ja kavallus.
– Pekka on paennut huoltoasemalle, Jennifer sanoi aitoa hätää äänessään.
– Miten niin paennut?
– Otti mukaan sulkapallomailan, Josefiinan tutin, neljätoistavuotiaan viskipullon jonka sai polttarilahjaksi, minun yöpaitani, miksi se sen otti, ja ajoi Eläintarhan Nesteelle, soitti, ettei aio enää tulla kotiin.
– Miksi Nesteelle?
– Sytytysneste, niin hän sanoi. Vaikka luulen, että hedelmäpeli on todellinen syy. Pelikoneen musiikki rauhoittaa häntä. Auta.
– Mikä häneen iski? Riitelittekö te?
– Emme, rakastelimme. Yhtäkkiä hän valahti kalpeaksi. Otti ja puki, sanoi lähtevänsä ostamaan sytytysnestettä, kesken yhdynnän, kuvittele. Soitti huoltoasemalta, sanoi ettei ehkä enää tule kotiin, ettei kestä olla perillä.
Tajusin, ettei tämä ollut leikin asia. Käsillä oli yksi nuoren perheen kriiseistä. Se oli saavuttanut huippunsa Jenniferin ahtaan tunnelin ääripäässä, saatoin kuvittelukykyni ja ammattitaitoni avulla loihtia mieleeni Pekan tuntemukset. Koskaan ei mies ole niin perillä kuin työntyessään vaimoonsa lapsen nukkuessa viereisessä huoneessa. Ihmisen olemukseen on kirjoitettu matka, ihminen tarvitsee horisontin johon tähytä, ja minun nopea diagnoosini on, että Pekka ajautui hyperventilaatioon koskettaessaan Jenniferin vaginan pohjukkaa, silkasta perillä olon kokemuksesta.
Tapasin hänet Eläintarhan Nesteen nurkkapöydästä. Hän oli pelannut hedelmäpeliä, saanut kolme mansikkaa samaan riviin ja ostanut voitoilla berliininmunkin ja kahvin. Sytytysnestepullo nökötti pöydällä avuliaana, valmiina ruokkimaan aviollista roihua. Ostin kahvin ja munkin: aavistin, ettei tästä keskustelusta selvittäisi ilman sokerihumalaa.
Pekka oli puolustuskannalla.
– Jenniferkö sinut lähetti?
– Tulin itse, pyöräilin.
– Mitä Jennifer kertoi?
– Että olit törmännyt horisonttiin.
– Niinkin voi sanoa.
Pekka näytti hetken avuttomalta, sitten silmiin kohosi uhma, ja pöydän yli sinkoutui syytös:
– Ole onnellinen, että olet vielä matkalla. Ihmistä ei ole tehty saapumaan määränpäähän.
– Minähän vihaan tätä matkalla olon tunnetta, minä en halua mitään niin paljon kuin saapua kotiin.
– Sinähän rakastat raitiovaunuajeluja, ja lentokoneesta avautuvaa pilvimaisemaa.
– Tarkoitankin elämässä. Ylipäänsä. Jos minä joskus saan jakaa sunnuntain sanomalehden jonkun kanssa, keittää vielä toisen pannun kahvia asunnossa jonka seinät pitävät paikkansa, kaipaamatta minnekään, pestä lapsen piirustuksia lattiasta, minä olen onnellinen siitä, että olen perillä.
Pekka vajosi synkkyyteen, söi berliininmunkin jämät kuin olisi pureskellut sitruunaa.
– Jos vihaa matkaa, vihaa elämää. Minä en ymmärrä sinun kaltaisiasi. Minä tiedän, että sinä kadehdit Jenniferiä, haluaisit miehen ja perheen niin kipeästi, että unohdat itsesi. Mikä teitä lahjakkaita älykkäitä naisia oikein vaivaa? Suhtaudutte elämäänne kuin se olisi välitila, kuin se olisi seilaamista merellä epävakaassa purjeveneessä. Perheeseen suhtaudutte kuin se olisi satama. Voin kertoa, ettei se ole.
– Juurihan sinä sanoit, että se on. Että perillä olo kauhistuttaa sinua.
Pekka ei saanut muotoiltua vastalausetta.
– Niin, no. Niin minä taisin sanoa.
Me olimme hiljaa, kumpikin siemaili kahviaan. Kummallakin oli vaaleanpunaista sokerikuorrutusta suupielessä. Minä ajattelin lapsuuden autoajeluita, onnellisimpia hetkiä jotka muistin. Ajoimme isän kanssa huoltoasemalle tankkaamaan autoa, Jennifer istui etupenkillä, minä takana. Matka kesti viisi minuuttia, me hihkuimme riemusta, kun haistoimme tuulilasin huuhtelunesteen, bensan.
Kerroin Pekalle muistostani.
– Jäimme aina kahville, saimme valita jäätelön tai pullan, usein isä antoi meidän ottaa molemmat. Ihmettelimme toisinaan Jenniferin kanssa ääneen nurkkapöydässä istuvaa miestä, joka ryysti aina olutta samalla paikalla, kuin olisi pitänyt huoltamoa kotinaan. Kerran Jennifer meni ja kysyi mieheltä suoraan, eikö tällä ollut perhettä. On, mies vastasi. No mikset ole heidän kanssaan, miksi istut täällä, Jennifer kysyi. Siinäpä se, mies vastasi, siinäpä se.
Pekka sormeili levottomana sytytysnestepullon korkkia.
– Minä olen se mies, niinkö? Nyt minusta on yhtäkkiä tullut se?
– En minä sitä sano. Mutta silti sinä istut täällä ja siihen on jokin syy.
– Minä pidän hedelmäpelistä, Pekka yritti.
Sitten hän luovutti.
– Minä en tiedä mikä minuun tuli. Minä rakastan Jenniferiä.
Pekka näytti hakevan neuvoa viereisestä pöydästä, jossa rekkamies aloitti ahnaasti makkaraperuna-ateriaansa.
– Tiedätkö, yhtäkkiä kun olin työntymässä vaimooni – anteeksi jos olen liian suora, kestätkö kuulla?
– Korvani ovat punaiset, mutta jokin kehottaa minua kuuntelemaan.
– Juuri kun olin työntymässä Jenniferiin, muistin kaikki ne kerrat, kun poikavuosina haaveilin naisesta. Muistin ajatelleeni, miltä se tuntuisi. Olin pikkuvanha neljätoistavuotias, kehittelin halustani teorioita. Ajattelin, että se on yhtä kuin elämänviettini, että suuntautumiseni tulevaisuuteen on jollain maagisella tavalla tiivistynyt siihen herkkään kohtaan vehkeeni päässä.
– Vähemmän yksityiskohtia, kiitos.
– Anteeksi. Ja kun tänä iltana olin työntymässä vaimooni –
– Sanoit sen jo kaksi kertaa.
– Anteeksi, kun siis olin penetroitumassa, siis matkaamassa kohti vaimoni ydintä…
– Kielikuvat eivät auta.
– Anteeksi, tajusin, että, kaikki se minussa, se elämänvietti, joka nuorena sai minut haluamaan lisää, uusia kokemuksia, se mikä sai minut riemuitsemaan jokaisesta uudesta päivästä, se mikä sai minut odottamaan, että kaikki se oli tavallaan kohdannut määränpäänsä, eräänlaisen seinän, ellei suorastaan umpikujan. Tajusin, että jos tämä liike jatkuisi, sisään, ulos, sisään ulos...
– Olen kyllä tutustunut coituksen mekaniikkaan, voit mennä eteenpäin.
– Anteeksi. Että jos tämä jatkuisi, ainoa tavoite olisi porautua seinän läpi. Ja kun aloin ajatella tätä, vaimoni läpi porautumista, ajattelin koko sitä metaforiikkaa, vaimoni halkaisemista, että se oli vaivihkaa tiivistynyt tavoitteekseni, mennä umpikujasta väkivalloin läpi.
Pekka huokaisi kivusta, ehkä kauhusta. En osallistunut huokaukseen, nyökkäsin vain ymmärtäväisesti, sillä se on aamuyön huoltamoterapiaistuntojen käytäntö.
– Sitten sain hyperventilaatiokohtauksen ja kehitin sekunneissa pakonomaisen tarpeen tulla tänne, Eläintarhan Nesteelle.
– Siinä koko tarina?
– Siinä. Osapuilleen.
Pekka näytti olevan tosissaan, enkä minäkään tuntenut tarvetta vitsailla.
– Sivumennen sanoen teoriasi elämänvietistä on surkea. Se on mätä, sen kiinnostavuus on ainoastaan siinä, että se vahvistaa immenkalvomyyttiä ja patriarkaalista hegemoniaa. Keskitytään siis mieluummin pakopaikkaasi. Mikä huoltoasemissa sinua viehättää?
Pääsin ammattitaidossani vauhtiin. Parhaita hetkiä psykologina olemisessa ovat aamuyön tunnit, kun huoltoaseman pöytä rahisee munkkisokerista. Pekka oli hoitomyönteinen, vastasi auliisti:
– Huolto. Varaosat. Kahvintuoksu. Ruoka-annokset. Se, että ne ovat aina kahden määränpään välillä.
– Alamme olla kipupisteessä.
– Miltä osin?
– Tiedätkö, mitä se kaljamies Jenniferille vastasi, silloin lapsena, kun Jennifer kysyi, miksi mies ei ole mieluummin perheensä kanssa vaan huoltoasemalla.
– No?
– Joidenkin ihmisten on hyvä oleilla asioiden välillä. Ja perhe: se taas on aina keskellä olemista.
– Ei perillä?
– Ei, vaan keskellä.
Pekka maisteli sanaa hetken. Hän näytti pitävän sen sävystä. Hän siirsi sytytysnestepullon sivuun, nosti pöydälle Josefiinan tutin, viskipullon, Jenniferin yöpaidan. Tulkitsin eleen merkiksi puolustusmekanismien väistymisestä: Pekka oli astumassa syvemmän itseymmärryksen vaivalloiseen mutta palkitsevaan maastoon.
– Huomaatko, Pekka kysyi.
– Paetessani otin mukaan palan sekä Jenniferiä että Josefiinaa. Mitä sekin tarkoittaa?
– Luulen, että osaat vastata siihen itse. Mutta miksi otit viskiä ja sulkapallomailan?
– Sulkapallossa olen aina ollut hyvä, jo lapsena. Viskin sain polttarilahjaksi, sanoivat, että se on maukasta vielä sittenkin, kun matkaa on jo taitettu.
Me nousimme, Pekka tiesi saaneensa vastauksen, rohkeutta. Rekkamies lopetteli ateriaansa, röyhtäisi. Jäätelöaltaat kiiltelivät hyväntahtoisina, myyjä tiskin takana möi jollekulle niitä tarvitsevalle puhtaat tuulilasinpyyhkimet. ”Nyt näen taas matkustaa,” yöllinen asiakas sanoi.
Ulkona avasimme viskin. Joimme kulaukset savuista juomaa.
– Vielä parempaa tämä olisi muutaman vuoden kuluttua, Pekka sanoi.
Ennen kuin lähdimme, vilkaisin huoltoasemaa. Se olisi aina täällä, aina auki: Eläintarhan Neste, hoivaa ja lohtua kellon ympäri. Tiesin, ettei meitä kumpaakaan pelottanut enää mikään.
 
Kiitos palautteesta! Miten käy Pekan ja Jenniferin? Missä jamassa on Iiriksen rakkauselämä? Voit lähettää minulle uusia ideoita tarinan jatkosta osoitteessa www.kauneusjaterveys.fi

  • Ilmestynyt lehdessä 11/2010
  • Julkaistu 03.09.2010

Artikkelin avainsanat

Ei avainsanoja

  45   35

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
Roskapostin esto
Kyselyllä ehkäistään lomakkeen roskaposti- ja haittaohjelmien käyttö.

Lisää aiheesta

iiri lempivaara

K un tämä tarina loppuu, alkaa rakkaus. Odottakaas, kun kerron vielä siitä! Minä olen Iiris Lempivaara ja olen kysynyt tämän...

iiri lempivaara

Sisarentyttäreni Josefiina eli Fiinu eli Fifi syntyi viime maaliskuussa keskelle kevättä, toi mukanaan auringon. Eilen Josefiina...

iiri lempivaara

Tänään kerron teille Emmasta. Hän on oppilaani koulussa. Tiedätte ne vaitonaiset tytöt, jotka tulevat lukioon ja saavat kymppejä...

iiri lempivaara

En ole hetkeen kertonut Marja-Liisasta. Muistattehan 85-vuotiaan naapurini, jonka kanssa meillä on tapana juoda konjakkia ja...

kt1_iiris

Iiris lempivaara yrittää pitää painavan sydämensä koossa, selvitä seitsemän vuotta kestäneestä rakkaudestaan Aleksiin, joka jätti...

Kt9retki

Aloittelevan vaeltajan muistilista:   Rinkka kannattaa pakata huolella. On tärkeää valita rinkka mittojensa mukaan ja...

iiri lempivaara

Muistatteko, kun puhuin perillä olosta? Muistatteko, kun kadehdin sisartani Jenniferiä, koska hän on aina tuntunut olevan perillä...

Kaikki jutut

Leijona

Leijona 23.7.-22.8. 28.07.2014

Rapu

Rapu 21.6.-22.7. 28.07.2014

Kaksonen

Kaksonen 21.5.-20.6. 28.07.2014

Neitsyt

Neitsyt 23.8.-22.9. 28.07.2014

Leijona

Leijona 23.7.-22.8. 28.07.2014

Raitajalat2

Olen palannut kotiin ulkomaan lennolta. Tuijotan jalkaani, joka on silminnähden turvonnut. Sukasta on jäänyt...

Kysely

Mikä on tärkein kesämeikkisi:

Näistä keskustellaan

antiage_nosto

Käsien, jalkojen ja kainaloiden hikoilun kiusallisuuden tietää jokainen. Jos piina käy päivittä...

Vesipullo

Vesipullosta on tullut muodikas asuste. Se kulkee käsilaukun tavoin aina mukana. Pitääkö elimistöä kostuttaa koko ajan?

kt0802_kasvovesi

Kasvovesi on enemmän kuin puhdistuksen täydentäjä – tehokas hoitotuote.

Kt11 lipstikka valmis

Lipstikka on keittiöpuutarhan komistus, jolla on hoidettu vatsavaivoja ja ihmissuhteita.

kilpailutalue_nosto

Sairaaladieetin nimellä kulkevan klassikkokuurin tarkoituksena on vilkastuttaa aineenvaihduntaa ja tehostaa rasvan palamista.

atkinsjuttu

Tämä pikakuuri perustuu suurimmaksi osaksi nesteenpoistoon

antiage_nosto

Käsien, jalkojen ja kainaloiden hikoilun kiusallisuuden tietää jokainen. Jos piina käy päivittä...

Kt8 vinkit

Poimi parhaat ideat ja varusta meikkipussisi kesään! Oikein valmistautunut voi nauttia lomasta ja auringosta täysin siemauksin.