Kai minäkin olen pikakulttuurin kasvatti. No todellakin olen! Tuosta noin, kun teen jotain pari viikkoa, tulosta syntyy. Vaan kun ei synny. Parikymmentä vuotta vallinneet tavat eivät yleensä lähde muutamassa viikossa, lähtevätkö vuosissakaan.
Ihminen on hidas oppimaan; tarvitsee armollisuutta, aikaa, rauhaa.
Nyt olen havahtumassa siihen kutkuttavaan mahdollisuuteen, että voin löytää henkilökohtaisesti tuunatun tavan syödä. Tuunaaja olen minä, ei kukaan muu. Monta viisasta neuvoa olen toki toisilta ottanut vastaan, mutta soveltaja ei voi olla kukaan muu kuin minä. Minun sisimpäni tietää, mikä sinne sopii, mikä ei ole ristiriidassa persoonani kanssa. Kyllä, uskon näin syvällisistä asioista olevan kyse. Menen nyt syvimmän kautta, jotta todellinen muutos tapahtuisi.
Vieköön se vuoden, vieköön kaksi tai viisi! Tärkeintä on oppiminen, muuttuminen omaksi itseksi, elämän tasapainottuminen. Koska arvoni ohjaavat ruokavalintojani, minussa on parannuttava kaikki se ajattelu, joka väheksyy kehoni ja mieleni hyvinvointia. Jotta tulisin terveeksi, minun on rakastettava itseäni ruoalla, ei rangaistava, ei turrutettava, ei edes palkittava. Rakastettava, vaalittava.
Käytännössä olen nyt siirtymässä yhä tuoreempaan, yhä ravitsemusrikkaampaan. Sisimpäni nauttii eniten raakaruoasta, olkoon se kuinka hihhulia tahansa! Ja se nauttii myös kaikesta vihreästä. Ja kaikesta, mikä tehdään todella hyvin. Haluan kulkea kohti hitauden kulttuuria ruoanlaitossakin. En seuraa trendejä pinnallisesti, vaan otan niistä substanssin: mitä ne todella antavat minulle.
Viimeisen puolen vuoden opetus siis on sama kuin lempisananlaskuni joltakulta Afrikan heimolta: Älä koskaan kiiruhda niin että sielu jää jälkeen.
T: Marja
