Hän koettaa selvitä seitsemän vuotta kestäneestä rakkaudestaan Aleksiin, joka jätti ja tunnusti samalla, ettei koskaan rakastanut. Iiriksen self help -terapia pohjautuu enimmäkseen kumoukselliselle suklaansyönnin metodille, vaikka päivisin hän jakaa perinteisiä elämänhallinnan neuvoja lukion opinto-ohjaajana. Iiriksen sisar Jennifer elää elämää, jota Iiris salaa kadehtii. Toisaalta Iiris ajattelee, että ennen vakiintumista on tanssittava hiukan lisää. Hänen kanssaan tanssii Elina, jonka hän tapasi päiväkodin kuraeteisessä 22 vuotta sitten.
OSA 2: Konvehteja ja satulatuoleja
OSA 6: Ei ja kuinka se opitaan
Viime kerralla keskeytin tarinani siihen, kun soitin 85-vuotiaan naapurini Marja-Liisan ovikelloa kysyäkseni neuvoa ilmiöön nimeltä Ihmisen Tahto.
Aleksi oli sanonut ehkä sittenkin rakastavansa, haluavansa yrittää. Minä olin kuin Linnanmäen Mustekalan jäljiltä, en tiennyt enää mitään, vaikka minulla on maisterintutkinto ihmismielen varjonyrkkeilystä. Odottakaahan, nyt minä jatkan. Kutsun teidät mukaani ovelle, neuvottomuuden railoon.
MARJA-LIISA JA MINÄ tapaamme tarjota toisillemme naapuriapua. Toisinaan hän pyytää minua avaamaan limsapullon tai lääkepurkin. Joskus minä luen hänelle verenpainelääkkeen tuoteselostuksen ja vastineeksi saan Fazerin Parhaita ja neuvoja eksistenssiasioissa. Neuvot on poimittu joko Kauniista ja rohkeista tai kreikkalaisista tragedioista, nämä kaksi taiteen muotoa ovat yllättävän lähellä toisiaan. Yksi nai tietämättään isänsä, toinen uhmaa kohtaloaan ja joutuu erämaahan tai takaisin Valleyyn.
Helmikuussa, kun minä ojensin lumisateen jälkeen Marja-Liisalle pihalla käteni ja me kapusimme yhdessä kinoksen yli, minä tiesin, että meidät oli tehty samasta aineesta kaipauksesta ja riemusta ja kiintymyksestä torstaiaamuihin — vaikka välillämme on melkein kuusikymmentä vuotta. Marja-Liisa nostaa aina viskipullon pöydälle, kun puhutaan siitä, mitä tulisi tehdä. Hän oppi juomaan viskiä, kun oli sotien jälkeen töissä herrasmiesklubilla.
Mutta nyt, nyt minä seison neuvottomana hevoskuvioisessa mekossani hänen keittiössään. Hän kaivaa pullon kaapista ja kaataa laseihin tuplat.
– Homman nimi? hän kysyy.
– Päättämättömyys, minä sanon.
– Otetaanpa aluksi sille, hän sanoo.
Me kulautamme. Saan lasin puolilleen. Marja-Liisa kumoaa sen kokonaan, huokaisee sitten nautiskellen.
– Ei tämä hyväksi ole, mutta tuskin pahaksikaan, hän sanoo.
– Mutta entäs se sinun päättämätön miehesi, luuletko, että hän on pelkästään pahaksi sinulle?
– Mutta kun juuri se. Etten tiedä. Hän vain tulee ja saa minut raiteiltani.
– Et sinä ole juna.
– No, nyrjähtämään, sijoiltani, sinä tiedät.
– Et sinä ole patsas. Ihmisen ei kuulukaan olla koskaan samassa kohdassa. Patsas pysyy paikallaan, ihminen nyrjähtää aika ajoin, jotta voisi muuttua joksikin toiseksi, siksi ihmiseksi, joka hän ei vielä ole. Niin kuuluu olla.
Marja-Liisa kaataa toisen lasin, kehottaa minua nostamaan omani. Ennen tärkeintä kysymystä pitää saada mieli kirkkaaksi. Kulautan loput. Juoma kietoutuu sydämeni ympärille. Sydämeni, levoton ja painava, tekee voltin ja on valmis vuodattamaan tosiasiat Marja-Liisan vahakangasliinalle eriteltäviksi.
– No niin, kerropa rakkaudesta, Marja-Liisa sanoo.
– Seitsemän vuotta, se ei ole vähän. Mutta oletko aivan varma, että haluat sen kaiken takaisin? Sinusta voi tulla jotain muuta ilman häntä.
Ja tässä se on: minun epävarmuuteni. Minä annan sen kuulua.
– Nyt on jo satutettu niin paljon, etten enää tiedä. Mutta toisaalta se olisi niin helppoa. Tuntee toisen, tiedätkö. Luulen, että se olisi aivan hyvä diili, perheen kannalta. Ei ainakaan tulisi yllätyksiä, jos ajattelee lapsia ja sellaista.
Nyt Marja-Liisa suivaantuu. Hän paukauttaa lasinsa pöytään.
– Ei uskoisi, että olet sydämen ammattilainen. Tai ainakaan et ole katsonut tarpeeksi Kauniita ja rohkeita. Rakkautta ja liiketoimintaa ei pidä yhdistää. Rakkaus ei ole mikään sekatavarakauppa, jossa tehdään diilejä vessapaperitilauksista. Jos sitä alkaa ajatella liiketoimintana, joutuu heti vaikeuksiin. Ajattele, mitä Brookelle ja Ridgelle kävi. Sivumennen sanoen Brooken pitäisi jo päästä eroon Ridgestä, hän on tehnyt naisten vapautusliikkeelle enemmän hallaa kuin korsetit ja korkokengät konsanaan.
– Mitä vikaa korkokengissä on?
Marja-Liisa kurtistaa kulmiaan, silmää kenkiäni eteisessä.
– Monetko kengät sinulla on? Marja-Liisa tiukkaa.
– Miten niin?
– Kerro, kuinka monet.
– Kahdetkymmenetyhdeksät.
– Enemmän korkokenkiä kuin ikävuosia! Enemmän kenkiä kuin arvokkuutta! Entä montako mekkoa?
– Mitä nyt neljäkymmentä. Nainen tarvitsee helmoja, kun todellisuus tuulee vastaan.
Marja-Liisa pyörittelee silmiään vastalauseen merkiksi.
– Höpö höpö. Nainen tarvitsee sukset ja karvahatun. Nainen tarvitsee arvokkuutta ja raivoa ja periaatteita. Minä kerron sinulle, mitä minä tein, kun olin seitsemäntoista ja Rahikaisen Matti petkutti minua, piti löysässä lieassa kesän ja syksyn ja kihlasi lopulta Kyllikin. Minä sanoisin tämän Brookellekin, mutta ne eivät ota amerikkalaisissa televisiostudioissa juoniehdotuksia vastaan, minä olen soittanut ja kysynyt. Kun Matti petkutti minua, en minä mitään pradoja pistänyt jalkaani. Minä napsautin peltoset ja hiihdin järven yli sanomaan Matille suorat sanat. Oikein nautin siitä, kun räkä kirjavoi posket. Plikka on ruma mutta raikkaan vihainen, sanoi Matin isoäiti, kun irrotin suksia. Et usko, miten avaralta taivas näytti, kun hiihdin illan suussa takaisin. Luulin silloin, että se oli pelkkä kevät, mutta myöhemmin tajusin, että vapaus se oli joka taivaan valaisi.
KELLO RAKSUTTAA seinällä, viskitilkat lojuvat laseissa ja Marja-Liisa on puhunut.
– Sinun neuvosi on siis sanoa Aleksille ei? minä kysyn.
– Ihan noin periaatteen vuoksi?
Marja-Liisa kohauttaa harteitaan.
– Eistä avautuu joskus kokonainen elämä, vaikkei heti niin uskoisi.
Minä epäilen edelleen.
– Mutta entä rakkaus? Entä jos minä rakastan Aleksia ja hän minua ja me olisimme onnellisia tästä päivästä eteenpäin, jos minä vain en olisi niin itsepäinen, että pilaan kaiken?
– Minusta tuntuu, että te nykynuoret olette hukanneet voimasanojen vapauttavan vaikutuksen noihin tutkintoihinne ja kiilakorkoihinne ja kynähameisiinne. Hylkää naamiot. Sinun hevosmekkosi on hieno ja ne kolmekymmentäyhdeksän muuta saavat varmasti prinsessa Madeleinen vaatekomeron vihertymään, mutta joskus kielto on ainoa asu, jonka nainen tarvitsee.
Minä oivallan. Minä kuvittelen Marja-Liisan hiihtävän vihassaan järven yli. Minä kuvittelen Matti Rahikaisen, joka näkee tuvan ikkunasta raivoisan, hitaasti lähestyvän hahmon. Räkä valuu Marja-Liisan nenästä siimana, tuuli tekee pesän hänen hiihtotakkinsa helman alle. Mutta Marja-Liisalla on pala aurinkoa siinä, sillä hän on ensimmäisen kerran oivaltanut, miten oman äänen käyttäminen tekee ihmisen.
Marja-Liisa on seitsemäntoista. Hänellä ei ole muuta kuin vimmansa ja järven jää. Vielä hän ei tiedä mitään siitä elämästä, jonka ein voimalla saa. Hän ei tiedä mitään Pentistä, jonka tapaa maitolaiturilla kolmen vuoden kuluttua ja vaihtaa ensimmäiset sanat, ei mitään niistä hetkistä, kun pyöräilee kahdeksankymmentäviisivuotiaana metsän halki ja tajuaa, ettei hänen onnensa on painava ja suuri, ettei siihen liity kukaan mies, ei edes Pentti. Siihen ei liity mitään muuta kuin metsä. Seitsemäntoistavuotiaana Marja-Liisa ei tiedä tulevista minuuksistaan mitään. Silti hän uskaltaa, sillä joskus kielto on ainoa asu, jonka nainen tarvitsee.
Minulla on enää yksi kysymys:
– Onko sinulla karvahattua lainaksi?
– Se on pelkkä metafora, Marja-Liisa sanoo.
– Mistä sinä tuollaisia sanoja olet oppinut?
– Kauniista ja rohkeista.
JA TÄSSÄ, KATSOKAA: minulla on teille ei ja kuinka se opitaan. Se opitaan huutelemalla viskihumalassa 85-vuotiaan naapurinmummon kanssa parvekkeelta vapauden sanoja. Se opitaan kirjoittamalla sana varmuuden vuoksi huulipunalla ihoon, näkymättömiin, paidan alle.
Minä saan lainaksi Marja-Liisan ikivanhat hiihtohousut. Pesen meikit. Hylkään korkokengät. Monoja emme löydä, emme liioin peltosia.
Ehdotan Marja-Liisalle Aretha Franklinin Respectin kuuntelemista valmennustuokion päätteeksi, mutta se on hänen
mielestään klisee – senkin sanan hän on kuullut Brookelta tai Stephanielta. Hän antaa minulle lainaksi huuliharpun.
– Antaisin harmonikan, mutta se painaa kuin elämä. Ota huuliharppu ja luo oma kunnianpalautusmusiikkisi.
Siispä. Näettekö minut? Minä olen Iiris Lempivaara, minulla on levoton ja painava sydän ja sen lisäksi viskipullo ja huuliharppu, jalassani hiihtohousut vuodelta 42. Rintaani olen kirjoittanut kaksikirjaimisen sanan Lumenen huulipunalla nimeltä Muisto sinusta vain jää. Minä astun ovesta, otan puhelimeni ja soitan Aleksille. Sanon, että minulla on asiaa. Hän kuulostaa toiveikkaalta, ja hetken ajan minua surettaa. Olivat ne vuodet, joina Aleksi oli minulle tutuin kaikista ja minä hänelle. Oli ajatus lapsista ja niistä päivistä, kun olisimme seitsemänkymmentäviisi ja säilyttäisimme hampaitamme yöpöydällä. Minua surettaa hetken ajan, kun ajattelen sitä.
Sitten minä muistan Marja-Liisan sanat.
– Minulla on asiaa, minä sanon.
– Asia on lyhyt, mutta vaatii kohtaamista.
Aleksi arvaa jo siitä. Hän muuttuu vaiteliaaksi mutta ehdottaa tapaamispaikaksi Tin Tin Tangoa, meidän rakkautemme alkunäyttämöä. Minä pidän siitä: siellä missä kaikki alkoi, siellä kaikki myös päättyy.
Minun sydämeni on juuri sopivan painoinen, kun minä nousen raitiovaunuun. Piilotan viskipullon laukkuun, sillä nainen ei halua joutua spurguna putkaan, juuri kun ei kareilee hänen huulillaan ensimmäistä kertaa. Minä soittelen huuliharpulla melodiaa, jota kukaan ei tunne, en minäkään. Se on minun uusi tunnuslauluni, kaunis ja kepeä ja salaa syvä, vielä täyttä hahmoa vailla.
Jatkuu ensi numerossa.
Riikka kaipaa sinun apuasi tarinan kehittelyssä. Mitä Iiriksen pitäisi vastata Aleksille? Miten toivot Marja-Liisan neuvovan sankaritarta?
