Ruokaakaan ei jaksa tehdä, saati liikkua minnekään. Silti tämä tunne täytyy saada ankkuroitua jonnekin aivoihin: haluan lenkille! Haluan kinesis-tunnille, haluan toimia! Voihan olla että joku päivä ei niin haluaisikaan, silloin tämä tunne on hyvä muistaa.
Oli aika opettavaista käydä kuntotesteissä ja kuunnella personal trainer Juha Karhun selvitystä testituloksista. Kaikki näytti hyvältä. Papereissa lukee hienoja adjektiiveja kuten hyvä, hyvin hyvä, erinomainen. Siis minä. Wau.
Mutta toisaalta: syketaso on korkea, peruskestävyysjakso jää lyhyeksi, harjoittelussa hyppään pian vauhtikestävyysalueelle ja kroppa toimii epätaloudellisesti. Vaaka näyttää liikaa painoa, ja lihaskireyttäkin pitäisi korjata. Palautuminen on hidasta ja harjoittelu tehotonta. Jotain olisi muutettava harjoittelussa ja painoa pitäisi saada pudotettua.
Tämä on jo se ensimmäinen juttu, minkä vuoksi saldo projektissa on tosiaan plussalla. Jotain järkeä tähän hommaan. Nyt minulla on mustaa valkoisella, harjoitteluohjelma ”peruskuntokausi”. Vaikka tuntuu todella harmittavalta luopua ainakin joksikin aikaa itselle niin rakkaista ryhmäliikuntatunneista yhdessä ystävien kanssa, niin aion niin sanotusti pelata tämän kortin ja katsoa, mihin uuden ohjelman mukainen harjoittelu johtaa. Yritän oppia nauttimaan myös kevyestä liikunnasta, ehkä jopa kävelystä ihan kotinurkilla. Ja olihan se Juha sujauttanut sinne ohjelmaan muutaman viikon välein jonkun zumba- tai kinesis-tunninkin. Mutta yhden per viikko. Auts.
Perheemme viettää kerran vuodessa viikonlopun Lahdessa, kun mieheni osallistuu Finlandia-hiihtoihin. Poikanikin on siellä hiihtänyt, ja minun on aina tehnyt mieli uskaltaa, osallistumisen verran, ilman mitään aikatavoitteita. Vielä ei ole rohkeus riittänyt, mutta kun Karhun Juha piti sitä ihan mahdollisena tavoitteena, niin katsotaanpas ensi talvena. Olisihan se yksi kokemus lisää.
Toinen haave on liittynyt vaellukseen Nepalilla tai Kilimanjarolla, jossain kaukana lapsuuden maantietokirjan maisemissa. Sinne on matkaa monellakin tasolla, mutta olen varovasti lupaillut itselleni, että ehkä sitten parin vuoden kuluttua voisin viedä liikunnallisen ja hoikan itseni tuollaiselle kaukaiselle vaellukselle. Kiitokseksi siitä, että olen oppinut pitämään itsestäni parempaa huolta.
Kevätaurinko lämmittää jo – ulos, ulos!
Arja
